Lauantai-illan impressionistinen "elokuvahetki"

Katselin taivasta, pilviä ja taivaankantta pyyhkiviä tuuliviivoja. Junan liikkuessa ihailin hiljalleen tummuvaa taivasta, pyhärauhaan asettuvia asumuksia, laskevan auringon vaimeaa jälkihehkua ja sen uljaita värejä.

Keväällä herää viimeistään siihen, miten konkreettisesti valoisa aika hyväilee maisemaa. Illan valo on pehmeä ja hieman utuinen, kuin kaunistava ja pehmentävä suojus kameran linssin edessä.

Kesäpäivän valo on usein melkein yhtä raaka kuin talven kylmä valokin. Kesän lämmin valo on kuitenkin petollisen kirkas. Kevätillan pehmeä valo ja syksyn lämpimänpehmeä valo romantisoivat karuimmankin ympäristön, lämmittävät betonin harmauden, maalauksellistavan roskan ja lian sekä kaunistavat ihmisen täyteen suloista hehkua.

Juna liukui läpi maiseman, seurasin sen ohjaamaan elokuvaa. Lopputekstien (eli Helsingin) lähestyessä taivaan värit olivat jo täyteläisen tummat. Siltasaaressa vesi oli todellinen Tumma Päilyvä Aallokko kuin konsanaan Vihervaaran Annan maailmassa. Kun kävelin läpi uinuvan Kaisaniemen puiston, totesin käveleväni todellista Rakastavaisten polkua. Hymyilin ja kävelin kohti elämänmakuista Kallio, jonka maalauksellisuutta tummansininen taivas vain korosti.