Ei mama...

Voi taivas. Ei tässä näin pitänyt käydä. Ei. Ei mun vielä pitänyt seota.
Uskon, että kaikki johtuu tästä infernaalisesta väsymyksestä, elämää suuremmasta ärsytyksestä ja primitiivisestä halusta testata pajavasaraa erilaisiin esineisiin, ihmisiin ja asioihin. Olen nimittäin kuunnellut koko iltapäivän sankariheviä ja muuta sellaista epämääräistä matskua, jota en normaalisti jaksa kuunnella alkuunkaan - ainakaan ilman naurukuolemaa, vatsanväänteitä tai yökkäysrefleksiä...

Minun oli tietysti pakko lohkaista jotain mehevää "sekoamismusiikkiaiheestani" kaverille puhelimessa (vaikka Fb:n satavarmasti luotettava horrorskooppi varoittikin tänään kaikenlaisista freudilaisista lipsahduksista ja muista vaaranpaikoista...) ja saada sitten niskaani melkein itkupotkuraivari HÄNEN suosikkibändiensä halveeramisesta. Sori vaan, mitäs kuuntelee setiä, joilla on karvabiksat, avokaulainen nahkahaalari (+ C-kupin rintavarustus), öljytty rintamus, saksalaiskorostus, punaiset sukkahousut yhdistettynä panosvyöhön, kastraattikiljunta, hölkkäävä tuplabasarisoundi, yksi hitti tai messevä kessi sen kasaristi vinkuvan skitan päällä. (Eikä olisi varmaan kannattanut taaskaan kutsua power metallia gigeliheviksi... :/)

Onneksi iltaa kohti ollaan päästy hieman parempaan suuntaan ja kaivettu oikeat musiikit esille. Tässä alkaa hiljalleen pyörähdellä keveästi oman akselinsa ympäri, tehdä kummallisia haromisliikkeitä ja kehrätä autuaasti, kun kuuntelee Type 0 Negativea, My Dying Bridea, Fields of Nephilimia ja Dead Can Dancea. "Tyypillistä pissisgoottimuijamusaa", vinkuisi gigelihevin ystävä sieltä Rhapsodynsa lomasta. Hiiohoi. Tämä on just sitä, miksi hevi on paskimmillaankin parasta. Snobismi elää ja voi hyvin - salaa sitten kuunnellaan melkein mitä tahansa. Paitsi minä sitä gigeliheviä tai Manowaria...