On beauty

Oli pakko lainata Zadie Smithin titteliä epämääräiselle pohdinnalle, jonka ansiosta Maailman kylässä -festeissä meni osa ohjelmasta lahjakkaasti ohi, kun sitä tarkkaili lähes pakonomaisesti paikalla olevia ihmisiä.

Eilen ei festeille päässyt maakuntamatkailun vuoksi, mutta se nyt ei suuremmin haitannut. Kaisaniemen kenttä oli ilmeisesti samanlainen kuralammikko kuin jokunen vuosi takaperin, kun pilasimme kaverini kanssa kenkämme ja hankimme tymäkän kesäflunssan hytistessämme musiikkia kuuntelemassa.

Kun tänään flaneerasin aurinkoisessa aamussa Kalliosta kohti Kaisaniemeä, pohdin puolihuolimattomasti ns. vaihtoehtoporukan määrän äkillistä piikkiä MK-festien aikaan. Hippihameet, rastat, huivit, lettikampaukset, parrat, matalat nahkasandaalit, liehuvat tunikat, mausteiset myskituoksut, paljaat varpaat, hennatut hiukset ja etnokorut vaelsivat lämpimässä säässä pitkin asfalttia sulassa sovussa tuulipukukansan ja henkkamaukkalindexien kanssa.

Kun olin omissa ajatuksissani marssimassa sillan yli parin henkkamaukkaginatoricotteinitytön perässä, huokailivat nämä kauhuissaan muutaman friikkihipeiksi kutsumansa naisen kainalokarvoja, meikkaamattomia kasvoja ja rintaliivien puutetta. Kun edelle talsi vielä butch-tyylinen pariskunta maihareissaan, reisitaskupolvihousuissaan ja hihattomissa paidoissaan sääri- ja kainalokarvoineen, oli tyttöjen päivä lopullisesti pilalla ja usko suomalaisen naisen itsekunnioitukseen pudonnut alas sillalta. Matkalla osansa kauhistelusta saivat vielä upeisiin väreihin sonnustautuneet, naiselliset ja runsasmuotoiset afrokaribialaistaustaiset naiset sekä huikeissa korkkareissaan napakasti käsikynkkää naputelleet, tyylikkäät venäjää puhuvat tytöt.

Loppumatkan pohdin taas monisuuntaista kauneusihannetta. Itse olen aina ihaillut runsasmuotoisten mustien naisten tapaa kantaa itsensä pää ylpeästi pystyssä, tapaa korostaa olemustaan kirkkailla väreillä ja halua satsata ulkonäköönsä kuin vastalauseeni länsimaisen isojen tyttöjen muodin älä-erotu-tapetista-kaavussasi-tyylistä. Vaikka joskus huikeat värit, pukujen leikkaukset ja muukin koristeltu tyyli saa räpyttelemään silmiään, on kokonaisuutta pakko ihailla. Samalla tulee mieleen Umayya Abu-Hannan muistelu alkuajoistaan Suomessa (olisiko ollut kirjassaan Nurinkurin) ja siitä, miten naapuri oli tokaissut naisen näyttävän juhlätällingissään joulukuuselta. Abu-Hanna oli ollut aivan otettu kommentista kunnes ystävätär oli kertonut, että joulukuuseksi kutsuminen tarkoittaa liikaa koristeellisuutta ja silmiinpistävyyttä.

Olen myös ihaillut ja seurannut mielenkiinnolla venäläistaustaisten tuttavieni upeaa ja naisellista tyyliä, jossa mitään ei jätetä sattuman varaan - naisellinen pitää olla myös lenkkipolulla ja halkoja hakatessa. Heiltä olen myös oppinut mielenkiintoista luokittelua, jonka koulutustausta, asuinpaikka ja muut seikat paljastavat maanaistensa tyylistä. Venäjää puhuvan naisen tyylistä heidän mukaansa näkee, onko maalta, Moskovasta vai Pietarista - vai asuuko Tallinnassa, Helsingissä tai Tukholmassa.

Pohtiessani teinineitien kritiikin oikeutusta ja tätimäisen huvittuneena heidän kauhistuksestaan käänsin katseeni näihin tyylikriitikkoihin siinä vaiheessa, kun he keskustelivat naisen karvaisuuden kauheudesta. Tytöt mennä pompottelivat eteenpäin identtisissä legginsseissään, farkkuhameissaan, lyhyissä nahkatakeissaan, muovisissa korkkareissaan, vaalennetuissa hiuksissaan ja pienissä olkalaukuissaan. Mietin, että missähän vaiheessa he kokevat sen ahaa-elämyksen, jonka jälkeen halutaan näyttää mahdollisimman persoonalliselta ja arvostetaan muutakin kuin omaa tyyliä. Tytöt olivat todellinen stereotypia ikäisistään tietynlaisista tytöistä, jollaisiin törmään päivittäin idän metroissa ja busseissa - jos näin rumasti voi sanoa.

Maailmaa pitkin ja poikin reissannut ystävättäreni suhtautuu hieman vierovasti etnotyyliin 6-0 hurahtaneisiin suomalaisnaisiin, mutta myöntää samaan hengenvetoon olevansa snobi, jota moinen kohkaus naurattaa. Vaikka itse kunkin pitäisi kunnioittaa muiden tyyliä ja halua ilmaista itseään pukeutumisellaan, saa kyllä itsensäkin varsin usein kiinni ylimielisestä hymähtelystä. Kun ohitse painelee mustakeltaisiin legginsseihin, vaellussandaaleihin, lyhyeen tutumaiseen sifonkihameeseen ja keltaiseen huppariin pukeutunut kolmikymppinen nainen, tulee usein reagoitua kummastuneella hymyllä, vaikka aidosti avarakatseinen ihminen antaa kaikkien kukkia kukkia myös pukeutumisessa.

Keskustelun naisten karvoista voinee taas todeta alkavan viimeistään ensimmäisten kunnon hellepäivien tullessa. Iltapäivälehdet ja netin keskustelupalstat pursuavat niin miehiä kuin naisiakin koskevia karvakyselyitä, joiden sanoma on yhdenmukainen: miehelle sallitaan toistaiseksi aika paljon enemmän karvoja kuin naisille. Nainen, joka ei puunaa kainaloitaan, sääriään, reisiään, biksarajaansa, intiimialuettaan, käsivarsiaan ja mahdollisia viiksikarvojaan on todella karmaiseva näky, jonka pitäisi rangaistukseksi kulkea burghassa, jotteivat karvapoliisiparat pyörry kauhusta kaduilla, puistoissa ja rannoilla. Viime vuonna jossain brittiläisnaistenlehdessä joku kolmikymppinen mukahottis kundi uhosi, että brassivahaus pitäisi olla pakollinen kaikille yli 15-vuotiaille naisille. Muistaakseni samanlaisen älyn helmen päästeli aikoinaan suustaan Victoria Beckham. Tosin Posh oli niin tasa-arvoinen, että hänen mielestään sen piti koskea KAIKKIA yli 15-vuotiaita...

Kesä on ulkonäköpalautteen kulta- ja kauhuaikaa. Erityisesti tietty osa miespuolisesta väestöstä muuttuu totaali-idiooteiksi kommentoiden ihan kaikkea about hameellista ja about kaksijalkaista. Moni ystävättäreni, jolla on teini-ikäisiä tai hieman nuorempia tyttäriä, on jo etukäteen huolissaan siitä, millaisiahan kommentteja tytöt tänä vuonna kuulevat ja millaiset härskit sedät tulevat hölisemään liikennevälineissä, festareilla tai kaupungilla. Mikä oikeus jollakin nelikymppisellä äijällä on kommentoida jonkun 15-vuotiaan muotoja tai tunkea tämän seuraan? Oksettavaa!

Minä en ole kesän lapsi. Pidän lämmöstä ja auringosta, mutta en liiallisina määrinä. Minun aikani alkaa elokuussa, jolloin illat pitenevät ja pimenevät. Silloin alkaa se aika, jolloin minä olen parhaimmillani.

Kirjoitettaessa soi Meredith Brooks: Bitch / Theatre of Tragedy: Lorelai