Let it be doom...

Kummalliset asiat pysäyttävät joskus aivan täysin. Kun sitä seisoo limsalasi kädessään savuisen ja ahtaan rock-luolan hämärässä, huomaa matkanneensa musiikin voimalla ja ajatuksissaan kymmenen vuotta aiempaan, aivan toiseen kaupunkiin ja toiseen elämäntilanteeseen. Havahdun todellisuuteen ja totean, etten olen Turun TVO:lla, vaikka vieressä tupakka savuaakin, humalaiset propellit heilahtelevat ja taustalla joku urpo häiritsee majesteetillista hitautta, matalia taajuuksia ja hiljaisuutta.

*

Kaveri soitti humalaisen riehakkaana ja oletettavasti jotain viisubiisiä luikautelle aamuyöllä kahden aikaan. Hän oli tupakalla biletyspaikan ulkopuolella ja tihkui Euroviisu- ja hippausfiilistä. Itse istuin kotona nojatuoliin uppoutuneena ja yritin saada itseäni nukkumiskuntoon ja kasaan pimeää puoltani aina niin viettelevän tunnelmoinnin jäljiltä. Olin juuri palannut lähiluolasta kuuntelemasta raskasta hidastelua ja hiipinyt keikan jälkeen äkkiä kotiin, ettei doomin sekoittama toinen, kolmas tai neljäs pääni saa päähänsä lähteä jonkun pitkätukkaporukan kanssa jatkoille.

*

Doom-kuunteluni on kausittaista ja yleensä se painottuu kevääseen ja kesään. Funeral doom -levyt alkavat yleensä nousta levykasahaudastaan maaliskuun auringonsäteiden myötä ja ankkuroituvat tukevasti soittimeen työstressin lisääntyessä. (Syksyllä työstressi purkautuu kissankiljuntabläkkiksellä ja grindcorella...) Tänä vuonna ne tosin ovat saaneet väistyä perinteisten Candlemassin, Cathedralin, vanhan Black Sabbathin ja Spiritus Mortisin tieltä. Sen vuoksi doom-iltamien hautajaissaatto-osasto upposi kuin kunnarilyönti Vimpelin saarikenttää ympäröivään jokeen, ja keikan jälkeen saattoi neiti jälleen todeta hengittäneensä niin vajavaisesti, että alkoi melkein pyörryttää.

Spiritus Mortis, Ophis ja Skepticism näyttivät jälleen kerran, että suurin taito ei ole tiluttaa kovaa ja korkealta ja nopeasti vaan antaan tunnelman tihkua hitaan laahustamisen myötä. Spiritus Mortisiin on todellakin tullut melkoisesti uutta Sami Hynnisen myötä, ja suomalaisdoomin kantaisä on uudistunut menettämättä kuitenkaan vanhaa otettaan. Ophisin hitaan loistopörinän aikana alkoi jo ärsyttää se urpoaines, joka kohkasi jostain aivan muusta helvetillisellä volyymilla samaan aikaan, kun suuri osa porukasta yritti keskittyä hiljaisuuteen ja tunnelmaan. Skepticismin vangitsevan hautajaissaaton aikana olisi luullut pahimmankin lörpön hiljenneen, mutta näin ei käynyt, vaikka suuri osa ihmisistä oli samanlaisessa puolitranssissa kuin minäkin.

*

Kaverini kiljui puhelimessa aamuöistä ihmetystään siitä, että miten minä en tiedä mitään viisutuloksista ja ryhtyi lauleskelemaan oletettavasti sitä norjalaisbiisiä. Mutisin sekavasti olleeni kuuntelemassa omanlaistani musiikkia ja haluavani olla kuulematta mitään renkutusta mieleni matkaillessa jossain rauniokatedraalissa yön synkkyydessä.

Lopetimme puhelun luultavasti mutuaalisissa näkemyksissä toistemme outoudesta. Illan aikana kolme lasia skumppaa juonut doom-noita ja useamman lasillisen skumppahupsassa ollut discoviisuhile eivät oikein löytäneet yhteistä säveltä. Doom-noita näki pian unia ranskalaisista katedraaleista, ja viisuhile päätyi ilmeisen riemukkaille pahoille teille, koska trekkasi keskustaan aamukahville astellutta doom-noitaa vastaan kymmenen aikoihin Hakaniemessä meikit levinneinä ja kasvoilla autuaan räjähtänyt hymy.

Kirjoitettaessa soi Skepticism: The Arrival