Sääntöjä, kriteereitä ja seuraelämää...

Olen nirso...
Minulla on kamala miesmaku...
Minulla on epänaisellinen musiikkimaku ja puhun musiikista kuin miehet...
Korsetti ja korot keikka-asuna tekevät naisesta objektin.
Olen hillitön koheltaja ja bilettäjä...
Olen rasittavan tunnollinen, teen aina ja liikaa töitä...

...kuulemma...

Joskus on tosi mielenkiintoista (yrittää) katsoa itseään toisten silmin - varsinkin sellaisen ihmisen silmin, joka ei osaa päättää, että mitä näkee. Silloin kaikki on pielessä. Aina.

*

Eräät ystäväni pitävät minua uskomattoman nirsona miesten suhteen. Minulla on kuulemma kamalat vaatimukset ja vainoharhainen suhtautuminen. Samojen ihmisten mielestä minulla on toisaalta aina väärään aikaan flaksi ja kaupan päälle vielä ihan kauhea miesmakukin. Miten minulle voikaan kelvata sellainen ja tuollainen mies? Ihan kamala. Ei minun tasoiseni. Blaablaablaa...

Uskomattomat vaatimukset tulivat mieleeni, kun kävin taas dyykkaamaan talomme lehtilaatikkoa ja sain saaliikseni niin Suomen Kuvalehtiä kuin Cosmojakin. Uusimmassa Suomen Cosmossa joku hieman alle kolmikymppinen blondi listasi omia mieskriteereitään, joita katsellessani tuli mieleen vain yhdenlainen suomennos koko listalle: Etsitään varakasta statusaviomiestä koreassa paketissa. Onneksi muuta haastatellut naiset osoittivat, että kriteerit ovat hyviä ja huonoja - jo monesta voi joustaa.

*

Epänaisellinen musiikkimakuni on usein saanut marmatusta osakseen. Puhun kuulemma musiikista kuin miehet. En vain ole hiffannut ikinä, että mitä pahaa on siinä, jos osaa kertoa kaverilleen, että mikä bändi lavalla soittelee (...varsinkin, jos kaveri ei erota Black Sabbathia Scorpionsista. Tai jotain vastaavaa...) tai haluaa pohdiskella sitä, miten Opethin linja on muuttunut vuosien kuluessa. Jostain syystä näitä asioita ei kuulemma pidä pohtia ainakaan korsetti päällä, korot jalassa ja meikit naamassa. Maastohousuissa se sitten varmaan kävisi. Ainakaan puhuessaan skandinaavisen dööds-pörinän alkulähteistä se korsetti naukuen ei saa koskaan bongata ketään...

*

Kohellan kuulemma sellaiseen tyyliin, ettei minun ikäiseni naisen pitäisi. Viuhdon joka suuntaan, rynnin sinne, kiidän tuonne ja kaahaan tänne. En osaa pysähtyä, en käyttäytyä aikuismaisesti ja ottaa vastuuta elämästäni. Samaan aikaan olen rasittavan tunnollinen puurtaja, joka ottaa liikaa vastuuta, tekee liikaa töitä, ei osaa rentoutua, ottaa työnsä liian vakavasti, uskoo voivansa muuttaa maailmaan työllään ja uhraa työlle liikaan vapaa-aikaansa.

*

Tiedän jankuttavani ikärajoituksista, sukupuolirajoituksista ja muista epämääräisistä "koodeista" alvariinsa. Ne vain ärsyttävät minua vuosi vuodelta enemmän. On tietysti ymmärrettävää, että me muutumme iän myötä ja erilaiset asiat tulevat tärkeiksi. En voi kuitenkaan ymmärtää erityisesti monia (naisia) vaivaavaa koodiputkinäköisyyttä ja "pitäisi"-ajattelua:
-> kun itse vakiintuu, muidenkin pitää vakiintua = biletys on syntiä, miesten tapaaminen on syntiä ja deittailu on kevytkenkäistä
-> kun itse muuttaa lähiöön, muidenkin pitää muuttaa, sillä keskustassa asuvat vain varattuja miehiä (HÄNEN miestään) vogottelevat epätoivoiset sinkut
-> kun itse menee naimisiin, muidenkin pitää tajuta, että kapiopitsien ompelu pyyhkeisiin on tärkeämpää kuin lenkille lähtö ystävän kanssa
-> kun itse saa lapsen, pitää ryhtyä saarnaamaan muillekin lisääntymisestä, alkaa huomautella ajan kulumisesta ja ihmetellä, etteikö sitä nyt kannattaisi löytää joku mies ja vakiintua ja täyttää maa

Itse olen alkanut tulla koko yllämainitulle listalle immuuniksi, kun olen sitä kuunnellut kohta 15 vuotta - ensimmäiset kaverini kun aloittivat siinä 18-vuotiaina tämän rouviintumisen. Kun opiskelukaveriporukassakin aletaan siirtyä vaunukansan joukkoihin, on siitä aiheutunut monenlaista surua, murhetta ja kiukkua niille, joilla ei nyt ole sitä miestä, biologinen kello tikittää ja kova halu perustaa perhe olisi. Muutama on adoptiojonossa, osa on unohtanut asian ja osa ei vaivaa asialla vielä päätään. Tekeekö se jotenkin huonommaksi ihmiseksi?

En oikeasti ymmärrä naisten huonoa käytöstä ja täydellistä hienotunteisuuden puutetta tässä lisääntymisasiassa. Itse vastaan rutinoituneen ilkeästi ja suoraan kaikille salailkeille tuttaville, sillä minulle asia ei ole ajankohtainen eikä arka.

Perusvastaukseni sivaltaa juuri siihen hienotunteisuuden puutteeseen kysyttäessä biologisen kellon tikityksistä tai miehenpuutteesta: "Asia ei ole minulle ajankohtainen eikä kiinnostava tällä hetkellä. Kannattaisi tosin miettiä, mitä suustaan päästelee. Kysymyksesi osoittaa huonoa käytöstä ja tyylitajun puutetta sekä aiheuttaisi aidosti pahaa mieltä sellaiselle, jolle asia on arka. Mutta tarkoituksesihan lienee se pahanolon aiheuttaminen..."

Yleensä reaktiona on nolostunut hiljaisuus (ja tyytyväistä nyökyttelyä salassa toisilta), puolustelulänkytys tai sitten raivostunut "naisen-pitää-olla-raskaan-kolmekymppisenä-muuten-on-luuseri" -huutoa. Meitsi on naistenvälisen solidaarisuuden ykköstykki kaikissa muissa asioissa, mutta tämä mikkosmainen synnytysleiritysajattelu on puistattavaa.

*

Heräsin tänään aikaisin. Puhuin puhelimessa siskon kanssa, siivosin, pyykkäsin ja lähdin kaverin ja hoitolapsensa seuraksi kaupungille shoppailemaan ja syömään. Kävelin kotiin merenrantaa pitkin, rapsutin paria koiraa, kävin ruokakaupassa ja hain Alkosta pienen (puolikkaan) skumppapullon. Mutustelin pähkinöitä ja tein paperitöitä iltapäivän. Venyttelin, siivoilin pikkuisen ja avasin kuohuviinipullon. Istun nyt koneen ääressä kuohuviinilasi vieressäni ja vastailen työposteihini sekä kirjoitan tätä. Lähden pian keikalle kuuntelemaan hyvää musiikkia ja palaan ajoissa nukkumaan pois töiden aiheuttamia univelkojani. Aamulla käyn puistelemassa raskaana olevan kaverin matot, ulkoilutan tuttavani koiran ja lähden aamukahville ystäväni kanssa. Sitten fiksaan pyörää, ulkoilen, soitan kummitädille, teen töitä ja urheilen. Kaikesta näkee, että elämäni on sisällötöntä, itsetuhoista, päämäärätöntä ja kurjaa. Onneksi itse tiedän, että elämäni on merkityksellistä - ja yleensä ihan kivaa. :)