Maailma on hiljaisuus

Rakkaus on ihana, kamala, repivä, itkettävä, valaiseva, selvänäköiseksi tekevä, autuas, typeröittävä ja niin monitahoinen tunne, että sitä on oikeastaan ihan turha edes lähteä sen kummemmin määrittelemään.

Kun jotain asiaa alkaa määritellä, sen etäännyttää, tieteellistää ja saa itselleen helpommin käsiteltävään muotoon. Rakkauden kiihkeässä roihussa se ei edes onnistuisi. Määrityksiin päästään vasta tunteiden hiukan tasaantuessa. Kun rakkaus on muuttunut raivoksi, on jo liian myöhäistä.

Minulle, jolle rakastuminen ja rakkaus eivät koskaan ole olleet helppoja asioita, on tullut vuosien myötä kiinnostus pohtia rakkauden kaikkivoipaisuutta ja olemusta. Yksi hedelmällisimmistä keskusteluista on käyty hyvän ystävän, entisen ihastukseni kanssa, joka on mieheksi erittäin kykenevä ja halukas erittelemään tunteitaan ja elämäänsä. Makasimme melankolisissa fiiliksissä sohvallani juomassa punaviiniä ja pohtimassa, miksi me molemmat olemme vaikeita ihmisiä, joiden on suhteellisen helppo ihastua, mutta hyvin vaikeaa rakastua. Nauroimme aivan hysteerisinä, mutta emme päässeet kuitenkaan puusta pitkään. Silti siitä keskustelusta tuli jotenkin puhdistunut olo. Joku muukin pohtii näitä samoja asioita.

Arjessa tulee miettineeksi ihan oikeasti myös sitä, että miten joku ehtii panostaa seurusteluun. Työpäiväni ovat pitkät, kotona pitää tehdä töitä, vähän harrastukset vievät aikansa ja opinnot pitää saada loppuun. Hektisen työpäivän jälkeen päivän paras hetki on usein se, kun pääsee kotiin, laittaa oven kiinni ja on ihan yksin. Työkaverini on pohtinut ihan samaa: "Ajattele, jos tässä pitäisi nyt ryhtyä säätämään. Voi kauhea." Onneksi minä poden kroonistuvaa ärsytystä miessukupuoleen, ja ystäväni menojalka vilkkuu maanisesti. Ei ole pelkoakaan mistään arjen sekoittajista.

Olemme ystäväni kanssa hyvin tyypillisiä naimattomia, 3-kymppisiä naisia. Me olemme valinneet työn, harrastukset, läheiset ja ystävät elämämme kiintopisteiksi. Itsenäiseen elämään tottunut ei helposti lähde muuttamaan itseään muiden makuun sopivaksi. Ystäväni vuoden takainen heila esimerkiksi oli sitä mieltä, että ystäväni harrasti liikaa, arvosti liikaa työtään ja panosti liian vähän kotiinsa. Naisen kuuluu sisustaa ja pysslata himassa ja pestä miehen säbäverkkarit. Tällaisen kommentin jälkeen mies käytännössä kannettiin ulos asunnosta. Kaverin kutsumanimi on edelleenkin Republikaani...

*

Minulla on takanani noin 15 tunnin työpäivä. Työkaveri huokaili, että on ihana mennä kotiin miehen ja lasten luo. Toinen siunasi, että lapset ovat harkoissa ja mies kotona. Kolmas toivoi, että mies JA lapset ovat harkoissa. Neljäs toivoi vaimon olevan poissa, jotta voisi syödä lopun suosikkijätskin suoraan purkista ja maata eteisen lattialla jalat seinällä. Viides harmitteli, että pitää mennä yksinäiseen kotiin, kun sohvalla olisi kiva kölliä toisen kainalossa. Minä ajattelin kaipaavasti ihan vain omaa kämppää ja hiljaisuutta.

Kun kaaduin sisään ovesta melkein suorin vartaloin eteiseen, suljin oven, istuin alas ulkovaatteissani ja kengät jalassa sytyttämättä valoja ja vain istuin pimeydessä ihan hiljaa. Kerrostalo helisi, kolisi ja kohisi ympärilläni. Nousin ylös, laitoin takin naulakkoon ja kengät telineeseen ja keitin pannullisen teetä.