Onni ja autuus

Kauniissa kesäillalla tulee mieleen monenlaista. Vaikka juhannus olikin paikoitellen viileä, oli mukava käpertyä ulos lukemaan ja haaveilemaan. Kaikkialla oli hiljaista ja tyyntä. Oli kerrankin rauhoittumisen hetki.

On jotenkin ihailtavaa ja surullista katsoa joka kesä, miten suomalaiset ryntäävät suurella melulla juurilleen. Tiet täyttyvät autonsa täyteen pakanneista matkaajista, jotka ajavat satoja kilometrejä päästäkseen istumaan laiturinnokkaan kesäyönä tappamaan hyttysiä. Ihailtavaksi toiminnan tekee se, että luontoa arvostetaan - surulliseksi se, että päästäkseen luontoon pitää samalla kuluttaa reippaasti luonnonvaroja.

Minä pidän kaupungissa asumisesta, en ole koskaan harrastanut mökkeilyä. Perheelläni oli ihan tarpeeksi hommaa isossa omakotitalossa, joten kaverien kituessa mökillä minä istuin kotikoivussa kirjat ja lehdet seuranani.

Vaikka nautinkin nykyisestä keskusta-asumisesta, on mieleeni hiipinyt vaivihkaa outoja ajatuksia. Kaikki tietenkin alkaa parvekkeesta; miten ihanaa olisikaan voida istua partsilla ilta-auringossa tai haistelemassa syksyn kirpeyttä. Vähän myöhemmin mieli halajaa lisää tilaa. Siitä hiljalleen siirrytään pieneen rivaripihaan, jossa olisi tilaa omenapuulle tai ainakin parille marjapuskalle. Tässä vaiheessa ajatuskulku yleensä katkeaa. Seuraava vaihe olisi ison ja vanhan omakotitalon piha, jossa mahtuisi pitämään kunnon pirskeet.

Saavuttaakseni unelmani minun pitäisi muuttaa kauas pääkaupunkiseudulta - jos ylipäätään saisin oman alani töitä. Luultavasti minäkin jossain vaiheessa siirryn aikataulullisesti yhä epäluotettavamman ja verkostoaan karsivan VR:n raiteilta auton rattiin kaasuttelemaan kohti maaseutua voidakseni tappaa hyttysiä kuistilla...