Painajaisia

Meillä kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä. Sitten on vielä yli-ihania päiviä ja täydellisen hirveitä päiviä. Eilen oli se jälkimmäinen.

Joskus perjantaihin kasaantuu koko viikon kamaluus; väsymys, turhautuminen ja epäselvät asiat. Minuutit raahautuvat hitaasti ja sitä pysyttelee kaukana ihmisistä, ettei vain ala avautua kenellekään.

Lopuksi istuu työpaikan naistenhuoneen kopissa hyperventiloimassa ja läimimässä itseään naamaan, ettei ala itkeä kurjaa oloaan. ”Kestä pari tuntia vielä, kyllä se siitä.” Kun se ei auta, otetaan kovat keinot käyttöön. ”Vittu, mikä mamo. Kovat gimmat ei ryhdy parkumaan kuin pikkupenskat. Mitä helvettiä sä iniset, ei muillakaan ole sen helpompaa.”

Lopulta antaa itselleen luvan rypeä hiljaisuudessa minuutin, sitten nostaa tyhjän katseensa ylös ja alkaa mielessään hyräillä jotain voimautusbiisiään, nousee ylös, katsahtaa peiliin, lisää valokynää, oikaisee ryhtinsä piirun verran liian suoraksi, nostaa leukansa hieman normaalia ylemmäs ja asemoi katseensa kaukaisuuteen. Sitten voi astella jatkamaan työtään rauhassa ja uskotella, ettei kukaan huomaa mitään - vaikka sen saman ilmeen tunnistaisi koska tahansa työkaverin kasvoilla.

***

Onneksi tänään on helpompi päivä. Ja aurinko paistaa!