Maailmaan niin avaraan...

Ihana ystävälauma kokoontui kotiini eilen kuohuviinin ja herkkujen ääreen. Tuli puhuttua monenlaisista iloisista ja surullisista asioista, joita sitten pohdiskelin ennen unentuloa pienessä päässäni. Kun viikon ensimmäisten siedettävien yöunien jälkeen join aamuteetäni Hesarin sivuja lehteillen, aloin äkkiä kaivata uskoani vanhoihin suunnitelmiini ja haaveisiini.

Kymmenen vuotta sitten olin varma, että karistaisin Suomenmaan tomut jaloistani ikiajoiksi, vaikka se tarkoittaisi epävarmuutta ja epävakautta. No, täällä sitä edelleen ollaan.

Kymmenen vuotta sitten olin varma, että omaisuuteni pysyisi ikuisesti niin pienenä, että voisin muuttaa varsin helposti ihan minne vain. Tavoitteeni oli omistaa vain kirjoja, levyjä, leffoja, tietsikka, vaatteita, työpaperit ja pari tärkeää muistoesinettä. Tavoite oli varsin hyvässä mallissa Helsinkiin muuttamiseeni saakka. Eipä ole enää.

Kymmenen vuotta sitten olin varma, että kasvaisin tasapainoiseksi ja itsevarmaksi aikuiseksi, joka tietäisi oman paikkansa maailmassa, ei tarvitsisi ketään eikä mitään ja olisi itse oman onnensa seppä. Ikävä kyllä, uskoni tähän(kin) on hiipunut.

Vanhojen haaveiden tilalle on tullut kilokaupalla uusia, osa entistä vaikeammin toteutettavia. Silti huomaan vanhojen ajatuksesteni pyrkivän takaisin mieleeni. On ehkä pettävän idealistista uskoa edelleen siihen, että pakkaisin maallisen omaisuuteni kasaan ja lähtisin jonnekin kauas.

Olen yhden asian suhteen "sit kun" -ihminen. "Sit kun" on ratkeamassa hitaasti, mutta varmasti. Sitten voisi olla aika oikea. Joko lähteä tai päättää, että ei kaipaakaan oikeasti mitään.