Paradoksaalista elämää

Arkinenkin elu on täynnä monenlaista sekavaa: ollako-vaiko-eikö, joko-tai, juu-vai-ei. Paradoksien rajapinnalla halutaan sekä säästää kakku että syödä se. Kompromisseja ei haluta tehdä.

*

Kaikki näistä pikku ajatelmista on kuultu sataan kertaan eri yhteyksistä. Hykerryttävimpään lopputulokseen tosin päästään siinä vaiheessa, kun niitä kuulee kohtuullisena pommituksena samaan aikaan ja samassa paikassa. Mä tiedän olevani vanhan ja tylsä, mutta mielestäni ihan kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Mä olen toisaalta huomannut duunissani, että osalta porukasta puuttuu sordiino niin äänen kuin asiankin suhteen.

Olen huomannut, että kammottavan trendipellelähiraflani terassilla on yksi hyvä puoli. Vaikka maailma potkisi päähän, huomaa olevansa kuitenkin suhteellisen fiksu ja älykäs, kun vertaa paikan aivorajoitteisesti itseään ilmaisevaa asiakaskuntaan (tai sen kuuluvimpaan osaan ainakin).
Hämmentävää on todellakin se, mitä jengi päästelee suustaan julkisilla paikoilla ja kovaan ääneen.

*

Viimeisten kauniiden päivien, iltojen ja öiden älykkyydet, noin niin kuin suurin piirtein:

Paradoksi numero yksi:
- Mä haluan seurustella, mutta olla samaan aikaan vapaa menemään ihan oman haluni mukaan. Ja ei siis mun pussailu oo pettämistä. Mut jos se pussailee muita, niin mä suutun.

Paradoksi numero kaksi:
- Musta olisi niin kiva nukkua jonkun vieressä, mutta jos mun vieressä nukkuu joku, mä en nuku kunnolla. Siksi mä herätin Jusan puoli kolme ja käskin mennä himaansa. Ja se vielä suuttu. Kyllä mun pitää saada nukkua.

Paradoksi numero kolme:
- Mä en siis halua seurustella sen kanssa, hengata vaan. Mut se ei saa tasan vilkuilla muita. Mut noi naiset on sellasii, että heti vaan jotain uutta putkeen.

Paradoksi numero neljä:
- Mä en dokaa mitenkään överisti, mun on vaan pakko päästä nollaamaan perjantaisin ja lauantaisin, ehkä tasotella joskus sunnuntaisin täällä. Muuten mä sitten olen kiltti. Keskiviikkona vaan käytiin silleen, että torstaina oli pieni darra.

Paradoksi numero viisi:
- Kaikki muut lapset on idiootteja, paitsi mun lapsi. Se on tosi tarkka, mitä sillä on yllään. Siis kelaa, ne ostaa lastenvaatteita kirpparilta ja ketjuliikkeistä. Oikeesti. Mä tilaan kaikki netistä, et saan varmaan just sellasta, mitä haluun. Mun lapsen ei tarvit hävetä kuviaan ikinä. Sen ryhmän lapset päiväkodissa on tosi lapsellisen näkösiä.

Paradoksi numero kuusi:
- Musta on ihan vitun ärsyttävää, että jengi on valittanut tän paikan melusta ja sellasesta. Siis on ihan normaalii huutaa vähän kännissä tai käydä kusella porttikongissa. Kyl talkkarit siivoo. Mut kuvittele, meidän naapurin muija herää seiskalta joka aamu. Vitun kiva, kun se käy vessassa, niin mä herään darrassa.

Paradoksi numero seitsemän:
- Mä en ole pinnallinen, mutta mun kaveriksi pääsevän täytyy olla tarpeeks tasokas. Ja naisen pitää osata tehdä oikeenlainen soijalatte.

Paradoksi numero kahdeksan:
- Toi on se mimmi, joka on ollut ainakin kaks kertaa Hellooksis. Mitä se luulee olevansa? Mä oisin paljon nätimpi.

*

Paradoksien lisäksi olen kuullut kummallisia keskusteluja aborteista, sukupuolitaudeista, pettämisestä, politiikasta, lapsista, alkoholista, tyylistä ja tyylittömyydestä. Jossain vaiheessa on pakko kaivaa esiin korvatulpat tai musaluurit. Ja samalla odottaa sitä aikaa, jolloin olisi varaa muuttaa muualle. Paradoksaalista: kämppä on kiva, mutta trendipelleily 24/7 ei.