Phoenix Rising?

Kaikkein mielenkiintoisimpia tunteita maailmassa on se, että ei oikeastaan kaipaa mitään, mutta silti sitä janoaa jotakin. Fiilis on sama kuin pyyhkiessä jäätelöä suupielistä kämmeneen masu pretty much täynnä autuaan syöpöttelyn jäljiltä, mutta samaan aikaan katselee himokkaasti, josko kaapissa olisi vielä jotain hyvää.

Ei, kyse ei ole seksistä, parisuhteesta, rahasta, rakkaudesta, kesästä, autosta tai asunnosta - eikä edes jätskistä. Kyse on jostakin paljon abstraktimmasta.

Olen jälleen uuden edessä. Kun katselin hiljalleen jäästä vapautuvaa merta tänä aamuna, tajusin tavallaan seisovani tämänhetkisen elämäni viimeisellä rannalla. Takana on maa, edessä välkkyvä vesi. Sen ylitse olisi päästävä jotenkin.

Olen huomannut käytöksessäni sitä samaa häilyvyyttä, joka usein iskee, kun herkeämättä raksuttavat aivot työstävät Suuria Kysymyksiä. Tällä kertaa en ole psykofyysisesti yhtä väsynyt kuin viime vuosina ja minulla ei ole yhtä paljon tekemistä. Niinpä olen kunnostautunut pitkästä aikaa sillä, että olen saanut tunne-elämäni hieman liriin, olen päätynyt melkoisen kummallisiin tilanteisiin ja olen alkanut epäillä taatuvani teiniksi.

Yritän saattaa isoa proggista päätökseen - loppuhuipennus pelottaa, helpottaa, jännittää, stressaa, ahdistaa ja pohdituttaa. Ei sen lisäksi tarvitsisi enää hankkia mitään lisähöpöä.

Katselen jälleen vettä. Toivottavasti se ei vie höpöilyn lisäksi unelmia.

Kirjoitettaessa soi Annihilator: Phoenix Rising