Livet är härligt...

"And we won't be here for long
The heart collector sings his song that's slowly boiling over..."

*

Sängyltä kuuluu itkunjälkeistä, kosteaa unituhinaa. Ystävä on lopulta nukahtanut. Peittelen, tuon yöpöydälle lasillisen vettä ja tarkistan, että herätyskello herättää oikeaan aikaan. Sitten hiivin varovasti ulos ja varmistan, että ovi menee kunnolla lukkoon. Astelen kotiin alkuillan hämärässä.

Istun kotisohvalla ristiriitaisin tuntein: toisaalta kiitän omia suojelusenkeleitäni, ikääni, vanhapiikatätiluonnettani ja kykyäni oppia edes jostain mokistani; toisaalta haluaisin diilata jostakin pari pientä täsmäohjusta muutamankin taunon pään menoksi. Viimeinen viikko on ollut ystävistössäni melkoinen parisuhteellissävyisen henkisen turpaansaamisen tiivistelmä. Onneksi kukaan ei ole saanut muun skeidan lisäksi fyysisesti päihin, joten poliisia ei ole tarvinnut soittaa.

*

Okei, olen aina tiennyt, että suuri osa ihmisistä on lammasmaisia ja käytöstavattomia moukkia, jotka eivät osaa kantaa vastuuta teoistaan. Asian näkee helposti siitä, miten erilaisista tapailuista tai parisuhteista häivytään: feidaantumalla, lähettämällä lässynpeetekstari tai sitten sanomatta mitään. Toinen osapuoli jätetään ihastuttavasti keskelle surkeuttaan ja kysymyksiä. Toinen kiva tapa on pyörittää useampaa ihmistä kerralla ja sitten kiinni jäätyään syyttää vilpitöntä ihmistä ahdasmielisyydestä.

Puolen vuoden tapailukumppani lähetti pitkäperjantaina viestin, että sori, ei sittenkään huvita. (Todellinen syy selvisi helposti: baarista pokattu, puolta nuorempi tyttö.)

Parin kuukauden tapailutyyppi paljastui naimisissa olevaksi. ("Sä et koskaan kysynyt, että olenko mä naimisissa. Mä vaan sanoin, etten mä seurustele. Ei tää nyt niin vaarallista ole...")

Parin viikon varovaisen tapailun aikana mukava tyyppi muuttui vittuilevaksi sekopääksi. (Kaiken pystyy vääntämään ja kääntämään päinvastaiseksi.)

Pari kuukautta sitten tekstaritse lopettanut exä yritti paluuta lipevästi. Kun sai pakit, lähetti 25 eksplisiittistä uhkailu- ja haukkutekstaria. (Kaverini oli onneksi todistettavasti kotonaan - viestien perusteella saa poliisin mukaan kivan pikku syytteen aikaiseksi. Niiden vanhojen petossyytteiden lisäksi.)

Kahden vuoden seurustelu kelpaa lopettaa toteamalla, ettei nainen sittenkään ole sellaista tyyppiä, että sen kanssa voisi muuttaa omaan lapsuuskotiin Tapiolaan elämään sellaista perhe-elämää kuin omassa lapsuuskodissa oli. (Hirpsterimiehet ovat tunnetusti munattomimpia tapauksia evö.)

*

Päätin jokunen vuosi sitten, parin katastrofaalisesti loppuneen suhteen jälkeen, että se oli sitten siinä. En ole koskaan etsinyt kiivaasti parisuhdetta tai elämäni miestä, mutta nyt radeerasin sen vaihtoehdon pois elämästäni. Se ei tarkoita sitä, että nyt sitten pokailisin yhden yön seuraa liukuhihnalta. Ei todellakaan. Sekään ei ole minun juttuni. Okei, aina välillä jotain kumallista kummittelua tapahtuu milloin milläkin rintamalla ja saan aina itseni välillä pieneen tunne-elämäiseen liriin, mutta isolta sydänkivulta on säästytty.

*

Olin taannoin samassa viikonvaihteessa kaksissa eri rouvakutsuissa. Olin molemmissa ainut sinkku, toisissa myös ainut lapseton. Ensimmäisissä sain kirjan verrain ohjeita, lievää vihjailua ja ties mitä sinänsä ihan kivan illan aikana. Kun yksi pystymaisuinen ohjeiden antaja oikein vänkäsi, että mitä niin kamalaa muka on tapahtunut, että olen päättänyt olla uskomatta miessukupuoleen, kerroin rauhallisesti hymyillen yhden uskomattomimmista tapauksista - sen, jossa vuosia sitten useamman kuukauden seurustelukumppani vain hävisi elämästäni mitään sanomatta ja jälkiä jättämättä. Kuolemanhiljaisuus seurasi, kun kuvailin kaveria, hänen perhettään ja elintapaansa. "Sehän kuulostaa ihan luotettavalta", hönki pystymaisuinen. Niinpä. No, sen jälkeen kukaan ei enää kysellyt mitään.

Toisissa bileissä puhuttiin kaikesta muusta kuin statuksista - hieman tosin häistä, sillä yksi naisista oli käynyt häämessuilla ja huvitti meitä bridezillakertomuksilla. Hän pohti sitä kummallista uuskonservatismin aaltoa, joka liplattelee Suomen rantojaa laajoja. Samaan aikaan sitoutumisesta on tullut isolle osalle melkoinen mörkö. Siinä porukassa kukaan ei ryhtynyt pohtimaan, kuulunko minä sitoutumiskammoisiin, sillä he tietävät, että minun ongelmani on luottamuksen puute. Ja ne muutamat katastrofit. Moni heistä myös myönsi, että parillisen elämän arki ei todellakaan ole siloista perheonnelaa. Yksi naisista myönsi suoraan, että heillä on viime vuoden aikana keskustelua parikin kertaa eron mahdollisuudesta, toinen taas ahdistuu oman elämän ja ajan puuttumisesta työn, kodin, miehen ja kolmen lapsen seassa. Siksi hänestä olikin niin ihanaa istua hyvän illallisen ääressä ystävien seurassa. Oman ajan paradoksi: toisilla sitä on liikaa ja toisilla liian vähän.

*

Istun kirjoittamassa Kallion illassa. Se on minun juttuni. Joku toinen istuu kirjoittamassa Espoossa rivitalon alakerrassa. Toivottavasti se on hänen juttunsa.

Kirjoitettaessa soi Nevermore: The Heart Collector