Rajan ylityksiä

Aurinko paistaa sisään ikkunasta. Pölyhiukkaset tanssivat valossa, ikkunasta kuulee raitiovaunujen kolinan ja liikenteen huminan. Maailma on täynnä kevään kirkasta valoa. Ystäväni astuu sisälle juomaan kupillisen teetä ennen kävelylenkkiä. Kämpässä pauhaa Amorphis.
- Herrajumala, mitä ranteenvuolemismusaa sä oikein taas kuuntelet? Nyt on hei kevät! Iloista musiikki peliin.
- Ainahan mä kuuntelen tällaista musiikkia. Ja tää Amo on kyllä melkoisen kaukana goottisynkistelystä.
- Kuuntelethan sä nyt muutakin kuin metallia. Pliis, miten olisi nyt Nancy Sinatra? Tai Leonard Cohen? Tai jotain muuta, mitä tahansa.
- Mut tämä sopii nyt fiilikseen...
- Jne...

*

Ystäväni ja minä olemme monista asioista samaa mieltä. Luemme paljon; käymme yhdessä teatterissa, taidenäyttelyissä ja leffassa; työskentelemme hyvin samalla alalla, toisinaan jopa samalla työpaikalla; tykkäämme kahviloista, kuohuviinistä ja pitkistä kävelyistä; rakastamme matkustamista; arvomaailmamme ovat varsin yhteneväiset.

Suurin eroavaisuutemme on musiikki. Okei, käymme yhdessä oopperassa ja klasarikonsissa, kenties kuuntelemassa jazziakin. Mutta se muu sitten...

Minä olen ystäväni mukaan mustan ja pimeän örinän nainen. Kuuntelen lapsellista ja kamalaa ölinää ja heilun kummallisten ihmisten kanssa festareilla, jonne häntä ei saisi elävänä. Käyn baareissa, joissa menninkäiset ja örkit kokoontuvat. Minut näkee kävelemässä käsikynkkää kaikenlaisten kummallisten pitkätukkien kanssa, joiden olisi pitänyt leikata lettinsä viimeistään ysärin alussa. Olen kiinnostunut kummallisista asioista musiikkiin liittyen ja lähden toisinaan juhlimaan sellaisissa releissä, ettei kanssani kehtaisi kulkea kadulla. Hän ei siedä musiikkiani lainkaan.

Minun mielestäni hänen musiikkinsa kuuluu osittain sarjaan "ihan kiva". Siis sellaista, että sitä kuuntelee autossa tai taustamusiikkina, mutta keikoilla tai baarissa ei. Osa musiikista menee siihen mukamuodikkaaseen hipsterikategoriaan, joka aiheutta puistatusta - suurin syy tosin lienee siinä aineksessa, joka käy kyseisen muzakin baareissa ja keikoilla. Osa musiikista taas on sellaista, jota kuuntelin itse nuorempina etsikkoaikoinani, sellaista, jolla on tietynlaista nostalgista kuriositeettiarvoa oikeanlaisessa mielentilassa.

*

Tajusin pari vuotta sitten, että musiikkimakumme määrittelee myös miesmakuamme. Tapasimme kerran ennen Tuskaa Kaisaniemen puistossa piknikillä, kun ystäväni breivasi sinne mustapukuisten sekaan. Hän oli tipauttaa leukansa nähtyään sattumalta kaksi exääni ja joukon kavereitani siinä puiden varjossa. Jälkeenpäin hän hönkäili: "Mistä ihmeessä sä bongaat nuo sudensilmäiset, pelottavat, kaksimetriset viikinkikaapit, joilla on kaksi metriä tukkaa?" Minulla kesti hetki tajuta, että näemme asiat hieman toisin. Juu, kaverit olivat pitkiä, pitkätukkaisia ja skrodeja, mutta moisten nallekarhujen kutsuminen pelottaviksi oli vähän hämmentävää. Hänen oma miesmakunsa on huomattavasti poikamaisempi, hentoisempi ja pienikokoisempi. Mietin kerran, että olisimme olleet melkoisen hersyvä nelikko, jos olisimme liikkuneet yhdessä edellisten seurustelukumppaniemme kanssa: Tuska-stereotypia ja Flow-stereotypia olisivat luultavasti kohdanneet pahimmillaan.

*

Olen tottunut siihen, että ystäväpiiriini kuuluu hyvin monenlaisia ihmisiä. On toisinaan pikkuisen mielenkiintoista pitää bileitä tai lähteä jonnekin isolla porukalla - siksi tulee usein järkättyä paritkin juhlat jonkin aiheen ympärille. Jos kaikki ystäväni saisi samaan tilaan, pitäisi paikalle kutsua valmiiksi pari rauhanneuvottelijaa, vartijat ja sairaanhoitaja. Pieni sota saataisiin iisisti aikaan. Osalla kun on paljon vahvoja mielipiteitä ja pikkuisen heikko toleranssi muunlaisille ihmisille kuin itse on. Toisen mielestä erilainen tyyppi on sivistymätön moukka, toisen mielestä erilainen tyyppi on maailmasta vieraantunut hienostelija.

En pidä itseäni mitenkään poikkeuksellisen avakatseisena, ihan tavallisena suht suvaitsevana vain, mutta noiden hetkien aikana todellakin siunaa menneisyyttään pikkukaupungissa, jossa kaikki penskat sullottiin samaan opinahjoon iskän/äiskän lompsan paksuudesta, talon kalleudesta tai taustasta huolimatta. Ja siunaa myös sitä, että tuttavapiirissä on edelleen hyvin monenlaisia ihmisiä. Muuten sitä tulee helposti päädyttyä omanlaiseen pikkuiseen kuplaansa. Kaikesta ei tarvitse tykätä, mutta monenlaista on kiva suvaita ja kokeilla.

Huomaan pyöritteleväni silmiäni niiden ihmisten kohdalla, joilla on kavereissaan vain akateemisia ihmisiä. Ja jotka ovat tarpeeksi tyhmiä leuhkiakseen sillä samaan tapaan kuin silläkin, etteivät ole koskaan käyneet Kontulassa. Siinä porukassa on eksoottista kertoa, että on seurustellut metallimiehen kanssa (siis sellaisen, jolle homma on sekä ammatti että musiikkimaku).

Oma ammattiala pakottaa myös pohtimaan monenlaista. Poliittisen tilanteen persuuntumisessa on tavallaan kyse myös paljolti muustakin - kuten aina populismin nousussa. Kun perinteisesti hyvin homogeenisena pidetty yhteiskunta joutuu kohtaamaan moniarvoistumisen kaikilta puoliltaan, huomataan, että muinainen yhtenäisyys on pinta, jonka alta löytyy paljon sellaista, mitä ei haluta nähdä, muistaa tai myöntää.