Rouva Runeberg

Aina Runebergin päivän lähestyessä tulen pohtineeksi niitä ihmisiä, jotka on syystä tai toisesta nostettu kansakunnan kaapin päälle iloksi, opiksi, ihailtavaksi ja muistettavaksi. Suurin osa näistä kanonisoiduista tyypeistä on miehiä. Suurin osa hyvin pölyisiä. Johan Ludvig Runeberg, Suomen kansallisrunoilija, on yksi heistä.

Runeberg on nykysukupolville lähes täysin vieras hahmo. Hänet mainitaan niin peruskoulun historian kuin äidinkielen ja kirjallisuudenkin tunneilla yhdessä Snellmanin, Lönnrotin ja Topeliuksen kanssa. Äidinkielessä ja kirjallisuudessa ei enää tankata Vänrikki Stoolin tarinoita, kuten menneet sukupolvet ovat tehneet. Moni on varmaan löytänyt mummolasta tai mökiltä repaleisen ja riivityn Stoolin, jota on hiki hatussa luettu aikoinaan. Myöskään nykytutkimus ei ole Runebergista kovin kiinnostunut. Hän saa pölyttyä rauhassa kaapin päällä. Sen sijaan hänen vaimonsa on nostettu esiin miehensä varjosta. Vihdoinkin, sanovat monet.

Fredrika Runeberg oli paljon muutakin kuin miehensä makeannälkään pienen herkkuleivoinnaisen kehitellyt kotihengetär. Rouva oli kielellisesti ja kirjallisesti lahjakas jo nuorena neitona, mutta joutui hoitamaan kotia ja passaamaan perhettään kirjoittamiskutsumuksensa kustannuksella. Kun aikaa sitten oli - lähinnä perheen nukkuessa - hän kirjoitti omia tekstejään ja kävi vilkasta kirjeenvaihtoa tuttavapiirinsä kanssa.

Fredrika Runeberg kirjoitti yhden Suomen ensimmäisistä historiallisista romaaneista: Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1881) on kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin ja ollut esikuvallinen suomalaisen historiallisen romaanin genrelle. Fredrikan tekstejä lukiessa ei voi välttyä ajatukselta lahjakkaasta naisesta pienen kansan suurmiehen takana. Naisesta, joka myös auttoi miestään tämän kirjallisissa puuhissa.

Fredrika oli monen mielestä etuoikeutettu, olihan hän kansalliskirjalijan vaimo. No, vaimona piti passata sitä kansalliskirjailijaa, kestää tämän ihastumiset ja rakkaussuhteet milloin kehenkin, hoitaa hengissä pysyneet lapset, passata vieraita ja ylläpitää fasadia. Ei aina niin kovinkaan helppoa ja mukavaa.

Kiinnostus Fredrika Runebergiin on kasvanut koko ajan. Nainen merkittävän miehen takana kiehtoo tutkijoita ja lukevaa yleisöä. Fredrika ei ole ainoa: 1800-luvun unohdetut naiskirjailijat nostetaan yksi toisensa jälkeen esiin. Pitkäänhän monelle Minna Canth oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka kirjoitti jotakin.

Peruskoulun ja lukion oppikirjoissa Fredrika on noussut miehensä rinnalle. Hänet mainitaan uusimmissa kirjoissa jo varsin laajasti. Omaa kieltään Fredrikan nousseesta asemasta kertoo myös se laajuus, jolla Mauri Kunnas käsittelee häntä Koiramäen Martta ja Ruuneperi -teoksessa, tuoden esille juuri sen, minkä kaiken touhun ohella Fredrika teoksensa kirjoitti. Johan Ludvig kirjoitti työhuoneessa, Fredrika iltaisin ja öisin keittiössä.

Fredrikan ja monen muun naiskirjailijan kohdalla tulee aina pohtineeksi sukupuolen merkitystä: kirjailija on lähtökohtaisesti mies, naiskirjailija on jotakin vähemmän. Mies kirjoittaa automaattisesti asiallista tekstiä, vaikka kyse olisi huumorista. Jos naiskirjailijalla on pikkuisen rakkautta tekstissään, kyse on romanttisesta viihteestä.

Kirjallisuuden kanonisoituminen ja jaottelu on hiljalleen murtunut. Viisitoista vuotta sitten dekkarit, jännitys, kauhu, scifi ja fantasia olivat friikkien marginaalikamaa, nyt kirjallisuuden keskiössä. Missähän vaiheessa ronskia jännitystä kirjoittava nainen ja haikean romanttista kaihoilua kirjoittava mies eivät olisi kummajaisia?

Kirjoitettaessa soi Agalloch: The Desolation Song