Run to the hills...

Nykyiset hevariteinit ovat sitten ihania. Varsinkin ne lapsoset, joiden iskä tai äiskä oli jo hevari. Nouseva polvi on perinyt parhaimmassa tapauksessa huolellisesti arkistoidun Iron Maiden -farkkuliivin, varaston bändipaitoja ja osan vinyylikokoelmaa. Ja arvostaa niitä.

Kukapa olisi kiihkeimmän rässi-, bläkkis- ja dööds-aallon harjalla tai grungeilun huippukaudella uskonut, että vanha heviratsastuskomppi voi paksusta ja porukka kuuntelee ihan lääpällään kasaritukkaheviä, jota pahempaa scheissea ei kenenkään itseään kunniottavan metallisynkistelijän tai indie-popparin mielestä edes voinut olla. Vanhat hevisotaratsut rytkivät enemmän tai vähemmän nitrojen voimalla kesäfestareilla ja megakiertueilla, ja keikoilla valuu sulassa sovussa kaksi tai kolme polvea hevidiggareita.

Ollessani taannoin Whitesnaken keikalla tunsin itseni nuoreksi kaikkien kasarilla parhaat vuotensa rockanneitten rinnalla. Kun on syntynyt 1970-luvun puolivälissä, ei ole koskaan kuluttanut pullollista hiuslakkaa viikossa tai omistanut farkkutakkia, jossa on nahkahapsut. (En ole myöskään koskaan blondannut tukkaani vitivalkoiseksi, omistanut pantterikuvioisia legginssejä tai käyttänyt sinistä luomiväriä.)

Whitesnaken rockatessa huomasin, että olin myös ihan täysin unohtanut sellaisen pikkuasian, että tukkahevin aikakaudella kitaristin tärkein tehtävä (soolovingutusten lisäksi) oli bongata hyviä tissejä eturivistä - sivistykseni kasarihevivideoiden osalta on siis (onnekkaan?) ohut. Kun itse kokee 1990-luvun rankemman metallin omaksi musiikikseen, on soittajien tärkein tehtävä ollut kitarannäpelöinti, synkältä/coolilta näyttäminen, innokkaiden lavalleryntääjien ja yleisön sekaan daivaavien väistely, verenvuodattaminen tai hirveässä hyybässä riehuminen. Näissä tilanteissa olisi ollut ihan sama, että olisiko lavan reunalla istunut kaikkien donnien donna vai olisiko siinä ollut minihameinen vanha kanto. Oletettavasti.

Tämänhetkiseen nostalgiafiilikseeni vaikuttaa se, että istuin pikaruokalassa keskellä teinejä, jotka olivat kuin suoraan omasta lapsuudestani. Löysin myös kaappeja siivotessani kasan vanhoja musalehtiä, joiden parissa vierähti muutamakin hilpeä tuokio. Toivottavasti kasari ei palaa ihan täydellä volyymilla...

Yhdessä pienessä englantilaisessa metallilehdessä, jostain divarista löydetyssä, vaahdottiin bändeistä, jotka nousisivat vielä maailman huipulle, vaikka tiestä kivistä ennustettiinkin. Ensimmäisinä esiteltiin Slayer ja Metallica. Tom Arayan leveää, nyt jo harmaantuvapartaista virnettä katsotaan jälleen Kaisaniemessä ensi kesänä. Saapa nähdä, kauanko nuo neljä setää jaksavat soittaa kiukkuisempaa musiikkia kuin puolta nuoremmat.