Seul

Kynttilät palavat pöydällä, Swallow the Sun tappaa toivoa stereoissa, liikenteen ääni kuuluu ulkoa ja naapurissa katsellaan telkkaria kovaäänisesti. Kalliossa sunnuntai matkaa kohti loppuaan normaaliin tapaansa. Minä istun kotona tekemässä töitä ja joudun tosissani motivoimaan itseäni saamaan jotain aikaan. Niska on menossa hyvään jumiin, tukka on likainen ja iho tuntuu kuivankarhealta. Tekisi mieli kivuta kuumaan kylpyyn ja suoraa päätä nukkumaan, mutta nyt ei ehdi. Harmittaa.

On myös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sellainen olo, ettei huomenna haluaisi mennä töihin. Vaikka tietää tapaavansa ihanat työkaverinsa, kuulevansa terveisiä matkoilta ja juhlista, ei silti huvita. Viime viikko oli kokonaisuutena niin kamala, että sitä ei halua uusia. Paha sinänsä, että positiivisenkin arvion mukaan tästä viikosta tulee vähintään yhtä vaikea.

Viikonloppu sinällään oli onneksi mukava. Lauantaina köllötelin, luin ja tein pikkuisen töitä ennen singahtamistani juhliin ja keikalle. Harmi, etten omista isoa pörröistä koiraa, vain sellainen tuhiseva karvakasa uupui lauantaipäivän idyllistä. Toisaalta taas haukkuparka olisi näyttänyt hapanta kuonoa siinä vaiheessa, kun emäntä pakkaa skumppaa kassiin ja singahtaa korkkareissaan ratikkapysäkille. Käväisin pikaisesti kaverin synttäreillä ja sipsuttelin sitten keikalle.

Olen tottunut käymään monenlaisissa kinkereissä ja festeissä yksin. Ei se minua haittaa, että jotkut katsovat kummissaan, säälivästi tai naureskellen. Minua oikeasti harmittaa niiden puolesta, jotka jäävät kotiin makaamaan, jos kukaan kaveri ei lähde mukaan. Keikoille, konserttiin, elokuviin tai teatteriin mennään sitä paitsi sen kulttuurin vuoksi; mihin siellä välttämättä kaveria tarvitseekaan. Olen käynyt yksin baarissakin, tosin harvoin ja yleensä jonkin keikan jälkeen. Minusta on mukavaa istua ja katsella ihmisiä tai kierrellä katselemassa, mitä tapahtuu. Vaikken eilen juuri tuttuja reissullani nähnyt, oli minulla silti kivaa. Tie vei kotiin jo ennen kahta, kun kylmä kangisti ja uni tuli.

Kotimatkalla huomasin lähteneeni kotiin ajoissa. Huomaan usein väsyneenä, melankolisena ja viluissani alkavani potea täysin irrationaalista halipulaa. Siinä vaiheessa ainut fiksu homma on lähteä kotiin. Katse kenkiin, takki narikasta ja pikavauhtia askeltamaan asfalttia. Joskus kantsii uskoa vanhempien ja viisaampien naisten neuvoja testaamatta kohtaloaan. Isolle itkulle ja turhalle säädölle ei ole aikaa. Kun töissä on hullunmylly, yksityiselämän on syytä olla silloin järjestyksessä, että koko homma ei sorru kaaokseksi.

Monen mielestä ykstyiselämäni ei liene järjestyksessä, sillä teen töitä paljon, puhun töistä paljon ja stressaan tekemättömiä töitäni. Se, että työ ja opinnot vievät suuren osan ajastani, on kenties pitemmän päälle ongelmallista, mutta nyt se on käytännön sanelemaa. Parin vuoden sisällä tilanne helpottunee, mutta työ pysynee silti elämässäni tärkeänä. Kaverini suomi eilen, että "henkisen feng shuin" (mitä se on???) mukaan tulen aina olemaan yksin, koska elämässäni ei ole tilaa kenellekään. Hän on tavallaan oikeassa siinä, että olen pohtinut tulevaisuuttani omasta elämäntilanteestani lähtien. En ole koskaan ajatellut asunnon ostoa tai isomman vuokraamista "sitten kun olen parisuhteessa", vaan olen laskenut kaiken sen mukaan, mikä oma ansiotasoni on. Jos asuntojen hinnat eivät aivan täysin romahda, pysyy meikäläinen vuokra-asujana loppuikänsä. Samaan tapaan on tullut pohdittua vanhenevien vanhempien asioiden hoitamista, sukulaisten tilannetta, asuinpaikkoja ja matkustamista. Viime vuosien niukan rahatilanteen vuoksi matkustelu on jäänyt väliin. Yksin reissuun lähteminen pitää taas opetella uudelleen.

Olen usein miettinyt, mistä yksineläjästatukseni korostaminen viestii. Aiemmin kyse oli selvästä pesäerosta pariskuntapäivällisten ja perhepuuhamaiden porukkaan. Nyttemmin kyse on kenties enemmän siitä, että olen itse vastuussa omasta elämästäni ja onnellisuudestani.

Vielä tässä vaiheessa en huolehdi siitä, kuka minusta huolehtii vanhana, sillä luultavasti eläkeikäni nousee noin 75 vuoteen vuosien saatossa ja palkkani on suhteessa niin huono, ettei eläkkeelle voi jäädä. Minut siis saanee kärrätä suoraan työpaikalta ruumishuoneelle, joten huolet veks. Nyt olen suurimmaksi osaksi onnellinen siitä, että voin köllötellä rauhassa kotona, nukkua ikäkulussa, rumassa ja parsitussa yöpuvussa, kuunnella mieleistäni musiikkia jäämättä kiinni salaisista musiikillisista paheista, jättää välillä säärikarvat ajamatta, analysoida äidin kanssa puhelimessa pitkään ja hartaasti lukemaamme romaania, maata lattialla angstaamassa ja pohtimassa raskaan työpäivän jälkeen sekä syödä halutessani tonnin mansikkarahkaa kerralla kenenkään toisen tulematta jaolle.

Sinkkuystävieni määrä vähenee koko ajan, ja yhä useampi entinen pariskuntaihmemaavieroksuja viettää niitä perhekutsujaan ja jättää minut kutsumatta. Onneksi ne vanhempien ja viisaampien naisten neuvot ovat jo ajat sitten opettaneet, että tästäkin selviää laajentamalla ystävä- ja tuttavapiiriään. Tosiystävät myös kutsuvat aina kylään, vaikka heillä olisi hullu anoppi ja viisitoista lasta.

Kirjoitettaessa soi Garou: Seul