Suhteellisen hämärää

"Tuo tunne on,
levottoman vallaton,
ei sitä pysty raapimaan,
niistä kumpikaan,
ne rakastuu eikä niiden auta muu,
kun katsoo silmiin vaan,
nyt sydän kallellaan..."
(Jonna: Minttu sekä Ville)

*
"Siis ei vittu, mä olen kuunnellut kaikkea aivan sekoa musaa, jopa lapsuuden Minttua ja Villeä!"

*

Ystäväni on rakastunut, hurahtanut, retkahtanut ja ihastunut niin perusteellisesti ja yllättäen, että koko maailma on tuntunut keikahtaneen radaltaan. Hän katselee kaikkea uusin ja kummastelevin silmin - toisaalta vaaleanpunaisten, toisaalta kirkkaiden linssien läpi. Vaikka hän on viime aikoina etsinyt kovasti suuria tunteita, hän ihmettelee asioiden käänteitä. Eniten hän kuitenkin ihmettelee, että kuinkas tässä nyt näin kävi. Minä ihastelen ja ihmettelen. Seuraan tapahtumia kuin jotakin asiaa, jonka lienen joskus tajunnut, mutta en enää saa juonesta kiinni.

Istuessani ystäväni vaaleanpunaisen hattarapilven sisällä ja kuunnellessa suloista tarinaa huomasin kylmän hien kohoavan ylähuulelleni. Huomasin ajattelevani, että hänen tilanteessaan saisin varmaan paniikkikohtauksen ja ryssittyä millaisen love storyn tahansa alta aikayksikön. Samaan aikaan ihailin vilpittömästi hänen uskallustaan: hän uskaltaa heittäytyä ja riskeerata, jälleen kerran, ja rynnätä liput liehuen tunteiden nieluun.

*

Tarpeeksi monta kertaa henkisesti turpiin saaneena ja ihan tarpeeksi aikaani vereslihalla viettäneenä minä olen eläköitynyt noista kuvioista. Olen rakentanut elämäni yksin olemisen varaan ja viihdyn siinä hyvin. Silti se typerä romantikkovaihe pukkaa aina välillä esiin, vaikka olenkin onnistunut pysyttelemään kuivilla sydänsuruista.

Jos joudun höpömoodiin, muistutan itseäni nopeasti siitä, miten viimeksi kävi. Ja sitä ennen. Ja sitä ennen. Ja sitä ennen. Ja toivon ihan hemmetin paljon, etten suorita mitään megaretkahdusta enää tässä elämässä. En jaksa enää kuunnella valitusta itsenäisyydestäni ja oman ajan tarpeesta; en kerätä itseäni naamaltani ties millaisesta suosta; en tulla jätetyksi taas uudella ja ikävällä tavalla; en ylläpitää ystäville ja duunikavereille normaalin iloista naamaan, vaikka paska olo jatkuu pitkään; en jaksa olla se, jota palvotaan täysin perusteettomasti pari kuukautta ja kun sieltä jalustalta pudotaan anyway, kestää sitten valitusta siitä, että olenkin Ihan Tavallinen Ihminen. Omille tunnemyrskyille ei ole edes energiaa, kun asiakkaiden ja kaverien noukkiminen suonsilmistä käy ihan työstä sekin.

*

Tunnemuju on vaikea asia. Minä en kuulu niihin ihmisiin, jotka loikkisivat iloisesti suhteesta ja sängystä toiseen ja harrastaisivat ns. kevyitä suhteita - mitä ne sitten lienevätkin. Puhuin asiasta erään ystäväni kanssa, jonka sängystä heräsin aikoinani kaikki vaatteet päällä päädyttyäni halipulassani ja ihan vesiselvänä pussailemaan hänen luokseen erään keikkaillan jälkeen. Meillä molemmilla on ongelmallinen suhtautuminen parisuhteisiin, koska molemmille on käynyt monesti huonosti. Lisäksi meillä kummallakin on vuosikymmenten avioliitossa yhä onnellisina tiimeinä porskuttavat vanhemmat, joten kotoa opittua standardi on korkea. Ystäväni elämän paradoksi on se, että hän haluaisi lapsia. Hän onkin joskus heittänyt, että jos muutan reproduktiivisen mielipiteeni, tiedän, kenen puoleen kääntyä.

Makasimme selällämme sohvalla jalat seinällä ja puhuimme sateen ropistessa elämästä, tavoitteista, ruumiin ikävästä, tarpeesta olla yksin, ristiriitaisesta ihmisluontesta ja ns. kevyistä suhteista, joita hän harrastaa huonolla menestyksellä. "Aamulla mä aina darrapäissäni funtsin, että kenet mä olenkaan tänne taas laahannut ja inhoan itseäni varsinkin, jos se mimmi olisi kiinnostunut jostain muustakin kuin kännisestä vehtailusta. Onneks sä olet täällä nyt. Sä olet ystävä ja mimmi, jota en edes uskaltaisi vongata muuhun kuin vieressä nukkumiseen. Aamuun on paljon helpompi herätä ilman morkkista. Otatsä teetä vai kahvia?"

*

Katselin vaaleanpunaisissa unelmissaan lipuvaa Minttu sekä Ville -ystävääni hänen laittaessaan teetä. Toivottavasti hänen tarinallaan on onnellinen loppu ja hän saisi kaiken sen, mistä unelmoi.