Sweet dreams...

Musiikinkuuntelu on toisinaan kovin vaarallista. Vietin eilisillan hyvän kirjan ja loistomusiikin parissa kotona. Kun sain kirjan loppuun, makasin vielä pari tuntia jalat seinällä kuunnellen levyltä ja Spotify-virrasta monenlaista muistoja herättävää ja jotakin uuttakin ennen nukahtamista.

Aamulla heräsin polla sekaisin ja kovasti kummissani. Olin nähnyt niin erikoisia unia, että oli lähes normaalia huomata pudonneensa sängystä lattialle ja lepuuttavansa päätään aikakauslehtikasassa. Peitto sentään oli tullut messissä, koska olin onnistunut rullaamaan itseni sen sisään kuin hillon ohukaiseen.

Kun kapusin takaisin sänkyyni, onnittelin itseäni taas typeryydestäni. Olen jo sen verran iso tyttö, että tiedän, ettei tiettyjä bändejä saa kuunnella juuri ennen unosia, jos ei halua olla täysin kahvilla koko seuraavaa aamupäivää tai pohdiskella, mitä mieltä Freud&co olisi taas näistäkin uninäyistä.

En näe/muista kovin usein uniana. Poden yleensä niin kroonista univajetta, että uni on musta kuilu, johon pudotaan yösydännä ja josta kavutaan herätyskellon avulla liian aikaisin ylös. Kun sitten näen unia, ovat ne usein varsin monidetaljisia ja kummallisia.

Tällä kertaa päädyin unessa keskienglantilaisille nummille, linna- ja kartanoraunioihin ja tuulen tuiverrukseen, johonkin vinksahtaneeseen puoliepookkisgoottilaiseen Brontë- ja ritarirunousyhdistelmädraamaan kummallisine käänteinen. Heräsin siinä vaiheessa, kun miekkailin korsetti naukuen ja samettihelmat liehuen jylhässä nummimaisemassa rauniokirkon seinän päällä Peter Steele -hahmoisen muukalaisen kanssa, koska minun piti todistaa tälle miekkailutaitoni päästäkseni luostariin. Koko komeuden taustalla kuului jotakin etäisesti Bathorya muistuttavaa. Mielenkiintoista.

Jospa kaltaiseni höpö joskus muistaisi, ettei rouheiden miesäänten kehräämää goottimetallia kuunneltaisi juuri ennen unia. Jos sitä vaikka kuuntelisi jotakin leppeää klassista ja iloista jazzia.

En edes uskalla ajatella, millaisia unia näkisin, jos kuuntelisin samaa musaa kuin reggae-naapuri tai identifioimaton naapuri, joka on viime aikoina mieltynyt liehutukkaiseen italialaiseen fantasia- ja sinfoniametalliin. Aamuteen parissa haukotellessani olin joutua kuuntelemaan, miten jossakin painellaan hopotihoi-tyyliin peitsi tanassa kohti örkkiarmeijaan "enkelikuoron" helskytellessä taustalla. Säästyäkseni lisä-Rhapsodylta napsautin Louis Armstrongin Hello Dollyn soimaan.

Kirjoitettaessa soi Lake of Tears: Dream Demons