Swing Low...

Ilta oli pitkällä, ulkona pisaroi vesi. Aurinko oli jossain kaukana, pilvien takana. Stereoissa kehräsi hiljainen musiikki, lattialla oli muutamia leluja ja pienet tossut. Keittiönpöydän ääressä yritettiin saada väsynyt pienokainen syömään puuroa ja marjoja. Vaikka nälkä olikin, väsy oli isompi. Päikkärit olivat jääneet väliin, väsykänkkä ja äiti-ikävä olivat kovat.

Pienen surkua kävi sääliksi. Siksi ei jaksanut hermostua kiukkuisesti huitovista käsistä, ruokatahroista omalla hameella tai korvia raastavasta kiukkukiljunnasta. Pienellä oli takana oli pitkät pari pitkää päivää. Eilen oli oltu tarhassa ja sitten tätien huomassa äidin pitkän työpäivän ajan. Oli oltu reippaita, iloisia ja puheliaita.

Tänään sitten väsytti. Äidin kanssa oli saatu olla iso osa päivästä, mutta nyt äidin piti mennä päiväkotiin vanhempaintapaamiseen. Ja just nyt olisi äidille ollut tarvetta. Blääh. Eikä iskäkään ollut kotona. Blääh. Koko maailma selkeästi risoi.

*

Väsynyt pikkuinen nyyhki sylissä. Aloin kävellä hiljalleen olohuoneessa ja hyräillä lapsuuteni rauhoituslauluja. Vaikka lauluääneni kuulosti omissa korvissani karhealta, loistonsa menettäneeltä ja äänialaltaan kapealta, pikkuiseen se tehosi. Nyyhkinä vaimeni hitaaksi ja tasaiseksi hengitykseksi. Hyräilin ja lauloin niitä samoja Mahalia Jacksonin biisejä, joita minulle oli lapsena soitettu. Nobody Knows, Amazing Grace, Swing Low...

Negrospiritualeissa on jotain tasaista ja rauhoittavaa, niillä on moni lapsi nukutettu. Muistan omasta lapsuudestani rauhallisen lauantai-illan saunan jälkeen, levylautasella pyörineen levyn, iso ja kauniin mustan naisen LP-levyn kannessa. Äänen, jollaisesta valkoinen nainen saattaa vain haaveilla.

Pieni nukahti, mutta uinui selkeästi hyvin kevyesti. Käteni olivat mojovassa krampissa, mutta hyräilin silti lapsuuteni kuorobiisejä, lauloin omia suosikkilaulujani ja kaikenlaista, minkä muistin. Aika katosi. Oli vain pimenevä ilta, astelu lampun lämpimässä kajossa ja tumma ääneni, jota säesti pikkuisen tuhina.

Kun ääneni ja muistini tekivät tenän, pikkuinen heräsi. Oli sentään ehtinyt nukkua yli puoli tuntia. Hän haukotteli, nyyhkäisi ja katseli paheksuvasti. Jatkoin laulamista Naisella tummissaan. Pieni pää painui taas olkaani vasten.

Äiti saapui ennen laulun loppua ja sai osakseen innostuneen vastaanoton ja syyllisyyttä herättävän, haikean itkukohtauksen. Kun kävelin kotia kohti tuulisessa, mutta sateettomassa illassa, hyräilin edelleen. Lupasin itselleni, että projektini valmistuessa aloitan laulutunnit tai kuoron ihan oman mielenterveyteni vuoksi. Kynnys on sinällään varsin kova, sillä nuorempana olin varsin hyvä laulaja, mutta nyt ovat laulamattomuus ja vuodet tehneet tehtävänsä. Se ei kuitenkaan poista sitä, että laulaminen on aina ollut nautinnollista. Pikkuista vahtiessani olen huomannut, että hänelle tulee laulettua usein. Ehkäpä syynä on se, että minulle laulettiin lapsena paljon. Laulu, musiikki, kirjat ja lapsuus kuuluvat minun muistoissani yhteen.

Kirjoitettaessa soi CMX: Aura