Syysnostalgiaa

Kauniista ilmasta huolimatta olo on harvinaisen haikea. Tuntuu siltä, että mitään ei saa tehtyä kunnolla, kauniit hetket valuvat hiekan lailla sormien läpi, elämässä on jatkuva kiire ja mieltä painaa huoli tekemättömistä töistä ja opinnoista.

Tiedän kyllä olevani sellainen perushuolestuja, mutta välillä tämä luonteenpiirre tympii. Sitten on vielä pakko mennä töihin aiemmin siltä varalta, että lähimmän työkaverin lapsi päättää sairastua... Minua taitaa vaivata kunnon syysväsymys, kun omat pohdinnat alkavat muistuttaa tsehovilaista kaihoilua. Kolmen sisarta kaipaa Moskovaan, minä ihan vain jonnekin, missä saisi olla rauhassa omine ajatuksineen.

Syksy on suosikkivuodenaikani. Olen usein pohtinut sen johtuvan kauniiden värien, kirpeän tuulen ja yleisen tunnelmallisuuden yhdistelmästä sekä siitä, että syksyn melankolia sopii luonteelleni paremmin kuin kesän hillitön riemu. Sisäinen teinini luultavasti tunnustaisi myös sen, että kesän kuumuus ahdistaa, syysvaatteet ovat niin paljon kauniimpia ja itsekin näyttää niiiiin paljon paremmalta ei-niin-helteisissä releissä...

Syysbiisit ovat myös tunnelmalle tärkeitä. Tämä on niistä kaikkein kauneimpia. Antti Litmasen sanoitus on kaunis, Ike Vilin käännös tunnelmallinen ja Amorphiksen tulkinta upea!

*

In the morning mist by the waning moon
through the woods she set on foot
With a sacred blade cut the berries down
Dug up the dreaded mandrake root

[Chorus:]
Tread my path to summer's end
This bequest I leave you she says
You will see what could be evergreen
Turn to copper and fade to gray

By the standing stones
Atropine eyes smiled at me
Sitting in a sluggish vertigo
Sands of time form another dream
No love without sacrifice
No lige springs without decay
The final kiss is a wormy one
In soils cold caress to rest we'll lay

Amorphis: Summer's End