Tanssijaisten jälkeen

Yksin joukossa oleminen on yleensä ihanaa. Minusta on mukava istua kahvilassa tai baarissa lukemassa kirjaa hiljaa itsekseni. Joskus baarissa lukiessa saa kiitellä moneen kertaan kauniisti seuraan kutsumisesta ja selitellä lukevansa mielellään itsekseen tai odottelevansa kaveria.

Suosikkikahvilani on epämuodollinen mesta, jossa on vaihtelevaa musiikkia, kohtuullisen monipuolista ja boheemia asiakaskuntaa, sekalainen kalustus, hyvää lattea, ihana teevalikoima ja hyviä ruoka- ja leipävaihtoehtoja.

Istuin jokunen päivä sitten pienessä pöydässä ja katselin tuikkukyntilän värisevää liekkiä. Ikkunan ulkopuolella ihmiset kiiruhtivat ympäriinsä, ratikat valuivat katua pitkin ja liukas katukäytävä sai ihmiset sipsuttelemaan. Kahvilassa istuivat rinnakkain pukumiehet, lukiolaiset, opiskelijat, yliopistoihmiset ja turistit. Se on lämminsävyinen ja hyväntuoksuinen pesä kylmänä talvipäivänä. Kukaan ei niuhota, esittele rakennekynsiä tai hoipu sisään humalassa.

*

Lukeminen kahvilassa tuntui mukavalta. Teksti soljui mieleeni kuviksi. Kirjassa eli ja hengitti 1920-luvun dekadentti Helsinki. Riku Sarkola on yksi aikakauden unohdettuja kirjailijoita. Häntä on usein sanottu Waltarin jäljittelijäksi, mutta hänen kirjansa ovat lievästä kömpelyydestään ja tekotaiteellisuudestaan huolimatta oivallista ja harvinaista kirjallista ajankuvaa nuoren tasavallan pääkaupungin pienistä piireistä. Hän ja Elsa Soini ovat kuin luotuja kahviloissa ja muilla julkisilla paikoilla luettavaksi. Heidän teoksensa elävät ja hengittävät uutta ja jännittävää urbaania ilmaa: koneromantiikkaa, mainosvaloja, baareja, kahviloita...

Elsa Soini ja Riku Sarkola unohtuivat toisen maailmansodan jälkeen: 1920- ja 1930-lukujen iloinen elämä unohdettiin ja haluttiin unohtaa. Niistä puhuttiin kuin häpeillen. Aikakausilta muistettiin vain poliittinen kuohunta, vuoden 1918 traumat, kieltolaki ja "kohtalon viitoittama" matka kohti toista maailmansotaa.

Olen aina ollut kiinnostunut 1900-luvun kolmesta ensimmäisestä vuosikymmenestä: dekadentista värinästä, kielletystä kauneudesta, unohdetusta aikakaudesta. Kun luen välipaloina nykyhetken sinkkuromaaneja, kaupunkiromaaneja, kahvilaromaaneja ja "aikalaiskuvauksia", huomaan monia yhtäläisyyksiä unohtuneisiin vuosikymmeniin.

*

Ahmin tekstiä, tee oli loppunut ajat sitten. Minun olisi jo pitänyt lähteä kotiin lukemaan opinto- ja työkirjoja. En malttanut. Kuljin nuoren mainosmiehen perässä Helsingin katuja, päädyin Munkkiniemen huviloihin ja lopulta laivaan, jolla hän lähtee pois maasta. Silloin minäkin suljin kirjan, sujautin sen laukkuuni, pukeudun takkiini ja astelin ulos tuuleen tuimaan. Tiesin, että kotona minua odotta toinen tarina, jossa puhutaan enkelten kiusaajista.