Tumma vesi syvä

Huomaan taas käyväni ylikierroksilla. Tajusin sen viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivoin kitaran esille nurkasta ja aloin maanisesti virittää sitä. Ei siinä muuta, mutta se on totaalisen epävireessä ja mahdoton virittää ilman melodista apua. Kun en ole mikään virtuoosi, saan sen aina about kondikseen, mutta vika kieli menee niin pieleen, että koko soitosta menee riemu. Hmph. Joo, ei ole absoluuttista korvaa...

Kitaransoittotaito on jäänyt tasollisesti yläasteella. Tai oikeastaan soitin silloin varmaan paremmin kuin nyt. Pitäisi taas aloitella, kun tänne yksiöön ei pianoa mahdu ja syna on ikuisesti systerillä. Mutsin ja faijan luokse mennessä tuleekin varmaan soitettua pianoa taas sellaisella innolla, että kädet ovat ihan koppurassa seuraavan päivän.

Mulle on usein käynyt niin, että porukat ovat lähteneet jonnekin kyläilemään – ja kun ne palaavat useita tunteja myöhemmin, minä vain soittelen edelleen ajankulua huomaamatta. Musisointi on vain niin kivaa. Harmittaa kyllä, että taidot ovat totaalisesti ruosteessa. Tuo akustinen kitara varmaan haittaisi vähemmän mummoja kuin esimerkiksi vetopasuuna tai se, kun laulan varsin kuuluvalla kontra-altollani... Iskällä on muistaakseni sellainen vetopasuunakin. Se ois varmaan aika metka. Frendini peri ukiltaan fagotin ja aikoo mennä syksyllä tunneille. Sen kunniaksi se päätti lopettaa tupakoinnin, koska muisti vanhana huilistina, että sen ex-maikka oli vetää sitä avarilla poskelle aina, kun se tuli röökiltä löyhkäten tunneille.

*

Tällaisessa sekavassa mielentilassa soittaminen olisi ainut auttava rauhoitin. Kun olin melkoisessa kriisifiiliksessä takavuosina mutsilla ja faijalla talonvahtina, heräsin usein keskellä yötä musisoimaan kuin haamu. Melkein teki mieli laahata vielä kynttilänjalkaakin tunnelman vuoksi... Omakotitaloissa on oman puolensa, kun siellä voi halutessaan soittaa Beethovenia aamukolmelta kenenkään häiriintymättä.