Vei elon viima mun kukkani, jäljelle jäi vain työ

Nyt on selkeästi joku hemmetin matalapaineinen aika, ainakin minulla. Samalla kun Helsinki kietoutui yhä tiukemmin yhä syvempää sumuvaippaan, kietouduin minä omaan olooni ja yritin pohtia, mistä nurja fiilis johtuisi.

Jep, en ole edelleenkään ihan kunnossa - se syö naista.
Jep, näytän Barbamamalta, mutta en ole kuvakirjahahmo.
Jep, opinnot tökkivät ja töiden rinnalla niitä on vaikeaa tehdä.
Jep, duunit loppuvat kohta ja jatkosta missään ei ole mitään tietoa.
Jep, töissä on kamala kiire ja sotku.
Jep, jotenkin veto on kokonaisvaltaisesti lopussa.
Jep, työaikani eivät oikein sovi minun sisäiselle kellolleni.

Yritän kiskoa itseni suosta liikunnan ja unen avulla. Kaipa se tästä lähtee parempaan suuntaan, veren maku suussa ja raivolla, jos ei muuta.

Olin oikeasti kumauttaa vanhaa tuttuani, jonka mielestä matalapaineeni johtuu sinkkustatuksestani. (Hei, siis pliis. Miksi tätä aina arvellaan...?) Yritin saada hänet uskomaan, että joku hemmetin säätö tästä vielä puuttuisikin. Suhdehistoriassani kun minä olen ollut se, joka on saanut/yrittänyt kiskoa toisen yli ja läpi kriisien ja pahan olon, mutta olen itse saanut aina selvitä omista ongelmistani - tai minut on jätetty niiden keskellä/keskelle.

On ihana seurata sellaisia pariskuntia, jotka tukevat aidosti toisiaan ja tsemppaavat yhdessä eteenpäin. Valitettavan monella tosin toinen auttaa koko ajan toista saamatta itse mitään apua, tai sitten kumpikin ponnistelee yksi, pahimmassa tapauksessa kampittaen toista.

Yritänkin tässä tsempata pari seuraavaa päivää duunissa siten, etten hermostuisi kovin pahasti kehenkään teiniin/aikuiseen ja pääsisin viikonloppuna urheilemaan ja hengittämään vapaasti. Ja kenties kuuntelemaan hyvää musaa. :)