When there are clouds in the sky...

Tänään tunsin oloni harvinaisen yksinäiseksi, väsyneeksi ja haluttomaksi. Seisoin 10 tunnin työpäivän jälkeen bussipysäkillä vesisateessa ja olin niin kireä, tympääntynyt ja hermostunut, että teki mieli itkeä. Olo oli nihkeä, palelsi ja masensi. Pimeässä bussi tuntui olevan uskomattoman myöhässä, autot ajoivat vaarallisen läheltä ja kaikki aurinko tuntui kadonneen maailmasta.

Päivä sinällään meni ihan hyvin - oli vain paljon sellaista pientä ja ärsyttävää klikkiä. Kun koko ajan on huoli puserossa parista isommasta asiasta, tuntuu kaikki muu menevän huonosti. Sitä odottaa katastrofin tapahtuvan, singahtelee hermostuneesti paikasta toiseen ja hymyilee niin valheellisesti, että itseäkin nolottaa.

"Smile though your heart is aching;
Smile even though it's breaking.
When there are clouds in the sky, you'll get by.
If you smile through your fear and sorrow,
Smile and maybe tomorrow,
You'll see the sun come shining through for you.

Light up your face with gladness,
Hide every trace of sadness.
Although a tear may be ever so near,
That's the time you must keep on trying,
Smile, what's the use of crying?
You'll find that life is still worthwhile,
If you just smile.

That's the time you must keep on trying,
Smile, what's the use of crying?
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile"

Ehkä pitäisi uskoa Nat King Colea ja Charlie Chaplinia... Anyway, nyt istun kotona tekemässä töitä ja olo on pikkuisen helpompi. Minua tosin paleltaa kovasti, mikä huolestuttaa. Jos tässä vaiheessa sairastun, menee homma pikkuisen liian vaikeaksi töiden suhteen. Jouluun on valtavan pitkä ja vaarallisen lyhyt aika. Sitä pelkää ja odottaa samaan aikaan. Niin paljon tekemistä, niin vähän aikaa - toisaalta niin paljon tekemistä, niin paljon aikaa.

Tänään pitää vetäytyä ajoissa unille. Taidan kantaa työkansion sänkyyn ja tehdä hetken töitä vaakatasossa. Sitten toivottavasti uni korjaa olo ja fiilistä, jotta huomenna jaksaisi hieman harrastaakin.