... onko muilla yksineläjillä samanlaista???
Tänä iltana olen mankeloinut lakanoita sekä lähettänyt tekstiviestejä läheisille että vastannut niihin.
Myös olen kelannut menneisyyttä; osa historiasta vaivaa yhä, osa menee kevyesti yli?
Olenko ihan pihalla???
...simahdusta. Meno oli tänään sellaista, että tätä tätiä välillä hirvitti. Pinkaisin aamusta reippaasti ylös viimeistelemään pippaloita. Ekat vieraat tulivat kahden jälkeen, ja viimeiset poistuivat hiukan ennen yhdeksää. Täysi työpäivä siis. Sukua molemmilta puolilta, ikähaitarissa 3-71v. Kolmesta tenavasta lähtee uskomattoman paljon ääni- ja liike-energiaa!
Ihan silleen vain kahvittelun ja syöpöttelyn merkeissä, alkoa en laittanut keskellä päivää tarjolle (tiedän kyllä, että muutamille sekin olisi maistunut). Välillä porina oli niin huumaava, että kaksio tuntui ahtaalle. Oli hauska katsoa, kuinka ihmiset viihtyivät keskenään; itse en toki ehtinyt paljoakaan haastelemaan. Emännän osa.
Saatuani tiskit koneeseen saunakin oli valmis, ja se kruunasi päivän. Telkusta ehdin katsoa/kuunnella vielä loppumetrit Taikahuilun tuttuakin tutumpaa musiikkia. Nyt on suloisen hiljaista, ja kohta vielä hiljaisempaa kun pääsen nukkumaan.
...tuotti kauniin hedelmän eli viikonloppuvapaan. Tai, vapaa ja vapaa: menoa riittää enemmän kuin tänä vuonna yhteensä. Heti aamusta parturiin jotta kehtaa mennä tädin 60-vuotispäiville. Kuuskymppiset eivät voi olla paljon, sillä täti on tosi nuori. Toisaalta siitä on enää muutama vuosi eläkkeelle, jos niin haluaa. Ja, miksei haluaisi jos muutoin pärjää?
Sunnuntaiksi väänsin jo dippejä vetäytymään; täällä on hurmaava valkosipulin tuoksu, joka toivottavasti ulottuu portaikkoon asti. Pyysin sukua tutustumaan 'uuteen' kämppääni, oppivat samalla tien tänne ja on helpompi jatkossa tulla vaikka ilman isompia juhlia. Ei silti, että mitenkään yltiösosiaalinen olisin ja kaipaisin porukkaa ympärilleni. Mieluusti olen näin yksin.
Juniori oli täällä eilisillasta asti, ja luulen hänenkin nauttineen hiljaisuudesta, sekä siitä että netti pelaa! Hänen tunti sitten lähdettyään täällä tuntuu taas extrahiljaiselta, mitä nyt bussien ohimenot kuuluvat ikkunoiden läpi. Pitäisi vissiin mennä nyt katsomaan siistejä kamppeita huomiseksi, ettei mene viime tinkaan...
... eli huomiseen työpäivään. Kumma miten äkkiä tällaisiin laiskapäiviin tottuukaan; voisi olla ihan mukava viettää taloudellisesti turvattua vapaata aikaa aluksi vaikkapa puolen vuoden ajan. Aika ei kuitenkaan kävisi pitkäksi, sillä tekemistä tekevälle löytyy aina. Tämä päivä on mennyt seiniä katsellen so. tauluja ripustellen ja niiden paikkoja vaihdellen. En niinkään kaipaa seinälle mitään; isän maalaamat taulut ovat vain niin kauan olleet pakkauksissaan että ansaitsevat päästä jo esille.
Tyhjät seinät olisivat mieleeni, samoin matottomat lattiat ja verhottomat ikkunat. Jotta akustiikasta ei tulisi liian kaikuva tai kämpästä sellimäinen, on kuitenkin tehtävä kompromisseja. Tänään olen myös laittanut suvulle tekstareita sunnuntain avoimista ovista. Nyt on hyvä järkätä pippalot, niin voi uuden vuoden aloittaa ilman ns. velvoitteita.
Ei suvussa mitään vikaa ole; pyrin siksikin ylläpitämään jatkuvuutta jotta omalla jälkelkasvullani olisi jotain mihin turvautua kun minua ei enää ole. Omia lapsiaan on vain aika nihkeä saada tällaisiin tapahtumiin...
... eli väsymyshän siellä odottaa että malttaisin sulkea koneen ja kömpiä korjattuun vuoteeseeni. Viime yönä heräsin ihme kolinaan neljän paikkeilla; oli kuin eräässä aiemmassa asunnossani, joka oli maan tasalla ja jossa oli rottia. Täällä siimahäntiä tuskin on, tai ovat mutanttisellaisia jotka kykenevät kiipeilemään seiniä kolmanteen kerrokseen.
Mitä lie ollutkaan, en nukkunut enää kunnolla. Päivä on ollut yhtä riekkumista ensin töissä ja sitten muualla. Huomisesta tulee samanlainen. Oikein odotan joulua, että pääsee luonnollisella tavalla rauhoittumaan. Aion pysytellä kutakuinkin kotosalla, ellen sitten innostu ulkoilemaan. Se riippunee säistä.
Onko vanhuus tätä, että väsyttää useammin ja vähemmästä kuin nuorempana? Voisi luulla, että kokemuksen myötä myös jaksaminen lisääntyisi. Ihminen on kummallinen otus, jota ei ymmärrä. Tai, itse en ymmärrä itseäni.
Korkeintaan sen verran, että nukkumaanmeno on taivaallista.
... väsynyt mutta...? Palasin hetki sitten vanhuksien luota, ja sitä ennen kävin rautakaupassa. Sunnuntaina? Kyllä, oli vähän pakko, sillä viime yönä hajotin sänkyni, tai, sanottakoon puolustukseksi että en sitä minä yksin tehnyt. Jalat vain linahtivat (nykyajan sängyt pah!), siksi hain kulmarautoja jotta toista kertaa niin ei kävisi. Kohta ruuvaamaan...
Oli oikein mukava lauantaiehtoo; tehtiin piparit, sen jälkeen lasagne joka sitten nautittiin puolilta öin. Glögiä kului kohtuulliseen tahtiin. Niinpä varsinainen yöuni jäi sänkyrikon vuoksikin lyhyehköiksi, ja tuntuu nyt armottomana raukeutena. En taida jaksaa lähteä joululauluillekaan.
Viikko edessä, ja kaikki lahjukset vielä laittamatta. Osa niistä postitettavakin. Jos olisin fiksu, lähtisin huomisaamuna heti liikkeelle ja hoitaisin hommat; töihin ehtisi hyvin puoliltapäivin...
Harkitaan.
... sillä töistä palattua olen eilen sekä tänään virunut kaksi tuntia sohvallani. Tosi vahvat antibiootit; ilmeisesti myös tehokkaat, sillä päänsärkyä ei enää ole. Onnekseni olen jaksanut joten kuten työpaikallani, jossa on jo 25% naisvajaus.
Tänään jouduin siis lähtemään jo yhdeltä töistä saldovähennyksen vuoksi. Iltapäiväksi olin varannut pankki- ja verovirastokäynnin. Nippanappa ehdin hoitaa asiani ennen virastoajan päättymistä, sillä kun tuosta ajasta vähentää joka paikassa pakolliset odotusminuutit, ei varsinaista asianhoitoa jäänyt kuin puolisen tuntia. Ts olen odottanut tänään n. 1,5h.
Nyt on sitten uusi veroprosentti plakkarissa, ja hyvältä näyttää. Toivottavasti ikkunarempparahat säästyvät sen myötä. Myös olen iloinen saatuani yhden lainan pois niskoiltani. Mihin tässä joutuukaan kaiken rahansa kanssa...
Vartti vielä ja sitten saunaan ahhhh.
... päivän nuutumuksen jälkeen. Nukuttuani tunnin nokoset hienosti päällystämälläni sohvalla ja napattuani ontelokuurin ekan antibiootin, ei ihmekään. Päivällä tilanne oli toisin; tuntui kuin päässä olisi ollut vain jotain jähmeää, liikkumatonta massaa. Ainakaan aivosolut eivät liikahtaneet.
Edelleen ihastelen, kuinka lämmintä on, kun lämmönlähteet ovat oikein kohdallaan! Aiemmasta alle 20 celsiuksen ilmatilasta ei ole ollut tietoakaan, samaa tietä katosi kosteudentuntu. Saunominenkin maistuu yhä (juuri tulin lauteelta) joka toinen ilta, ja vaivoin pidättäydyn olemasta siellä puolta tuntia kauempaa.
Eilen tsekkailin videotykkien tarjontaa. Tonni pitäisi sijoittaa; kertamaksulla ei oikein kykene, osamaksulla ei monesta paikasta myydä. Mieli kuitenkin tekisi, sillä dvd:t ovat vähän kätysiä matkatelkkarista katsottaessa. Joulupukki ei laitetta ainakaan tuo, en ole niin kiltti ollut. Opettelisikohan säästämään?
Sitä sietää harkita.
mutku ei kukaa koskaa mitää nii aina vaa..." Tämä hieno riimittely oli aikoinaan keskikoulun tyttöjen vessanseinässä. Osuvaa, ytimekästä, suoraan sieluun. Näinhän se on, tämä elämä. Ajattelemme, että jos joku ensin tekisi / sanoisi jotain niin kyllä sitten minäkin jne.
Miten lie tullut mieleen, näinä hiljaisina ja sinänsä tapahtumattomina iltoina. Oikeasti tässä tapahtuu koko ajan jotain, sitä ei vain toinen voisi huomata. Pitkästymään ei siis ehdi, sillä jos ei käsin tee jotain (kirjoita, askaroi kotoisesti yms) niin vähintäin pääkopassa kiehuu koko ajan. Johan Uuno Turhapurokin tämän todisti rakkaalle Elisabethilleen. Sohvalla maaten.
Toisaalta työpäivät ovat siitä niin mukavia, että hetkittäin hektinen tahti tietää tyytyväisiä, hyvinpalveltuja asiakkaita. Toisinaan viikonloput ovat mörköjä, kun pitää koettaa pitää henkilökohtaiset asiakkaansa so. aivosolunsa tyytyväisinä ilman ulkopuolisia ärsykkeitä. Ensi viikonloppuna pakollinen pitkitys, kun saldojen vähentämiseksi pitää pe lähteä aikaisemmin ja ma mennä myöhemmin.
"But, I'll think it tomorrow" (Scarlett)
Ulkoa toki kuulen erilaisia ääniä, samoin kerrostalon sisäisiä ominaisääniä. Täällä vain on hiljaista. Hetki sitten otin pariston irti seinäkellosta, jossa on todella kova ääni. Äänet korostuvat pitkään jatkuneen päänsärkyni vuoksi.
Ollapa joku, jonka voi hetkeksi ottaa kaapista juttelemaan niitä näitä, ja jonka voi sitten laittaa takaisin kaappiin odottamaan seuraavaa käyttökertaa. En tahtoisi ketään jatkuvasti 'kälättävää' kanssa-asujaa, tai edes sellaista joka puhuu asiaakin mutta silloin kun itselläni eivät ole korvat samalla taajuudella. En liene yksin tällaisien toiveideni kanssa?
Niinpä elelen tässä itsekseni, toisinaan tuskaillen juttukaverin puutetta. Netistä ei ole paljon apua, sen verran yksisuuntaista tämä homma on. Ja, jos netistä juttukaverin saakin, voi käydä kuten taannoin: lähes kaksi tuntia chattailtiin, kunnes aihepiiri vaihtui seksipainotteiseksi uteluksi. Huh. Tämä jos mikä ottaa aivoon; juttelisin mielelläni asioista kuin asioista, mutta omat seksimieltymykseni eivät todellakaan kuulu 'vieraalle' kerrottaviksi!!!
Taidanpa keittää vahvat kahvit tämän päälle.
