Epätodellista

... ehdin kirjoittaa muutaman ajatuksen. Tai, pääni on koko lailla nollaantunut päivän askareiden myötä; sain viimeinkin rakennettua kenkähyllyn valmiiksi, sekä propattua kynttiläkruunun kattoon. Tuvan valaisinta en vieläkään saanut vaihdettua, kun uudessa valaisimessa on tosi merkillinen johdotus. Eteiseen sain entisen, myynnin aikana roikkuneen, killuttimen tilalle 'oikean' valaisimen.

Laiska töitään luettelee, sanoo vanha kansa. Vaan kuinka itsekään myöhemmin enää muistan jos en johonkin kirjoita ylös? Kaikki vanhat päiväkirjat mm. matkoilta jäivät edelliseen paikkaan; en niitä kaipaa, sillä ovat kuitenkin täynnään kipeitä asioita ja tapahtumia.

Sauna näkyy tähän kutsuvana; kumma kuinka noin pieni voi tuottaa niin ison ilon! Pyrin rajoittamaan saunomista joka toiseen päivään, etteivät hiukset kärsisi jatkuvasta pesemisestä. Olisikohan avuksi, jos pistäisi hunajaa päähänsä saunaan mennessään? Kuinka infrapunasäteily vaikuttaa hunajan kanssa? Vaikeita kysymyksiä.

Jahas, nyt sitten lämpimään...

... kuunkauden pimennolta! Onhan tämä hiukan hidas, sillä asuinympäristöni ei ole DNA:n punaista aluetta. Ehkä joskus tulee olemaan, ja kyllähän tämä todella on parempi vaihtoehto kuin käydä kirjastossa, tuulessa ja tuiskussa, rännässä ja räimeessä.

Kämppä on pääosin kalustettu; vietin mielenkiintoisen lauantain Ikeassa, josta olin valmiiksi netistä katsonut tarvitsemani. Yllätysyllätys, varaamani kuljetus petti, jolloin otin härkää sarvista ja pakua ratista ja hoidin homman kotiin. Näin siksi, että olin varannut vähän matkan päästä ruokapöydän tuoleineen, jotka oli tarkoitus samalla reissulla ottaa mukaan.

Loppu hyvin ja muut myös. Nyt nautitsen aamupuuron jalat oman pöydän alla, eikä enää työpöydällä kannettavan kupeessa. Siis aamiainen työpöydällä, ei jalat... On mukava ajatella, että seinään porattavat voivat vielä odotella, samoin valaisimien siirrot. Saunomista harjoitan joka toinen päivä ja sitä rataa.

Ja, oma tupa oma lupa.

...marraskuun ajan, tuntuu ikuisuudelta. Onneksi voin rajoitetusti käydä vanhuksien koneella, sen minkä kehtaan käydä netissä olemassa.

Olen siis muuttanut pankin kanssa omaan kotiin. Joka tuntuu siis niin omalta, että on kuin olisin asunut siellä jo 15 vuotta. Ei haittaa, vaikka mööpelit vielä puuttuvat; kun saan netin toimimaan, paneudun jälleen Huuto.netin jännittävään maailmaan.

Joten, toistaiseksi vain näin, vähän kerrallaan.

ainakin töistä palattua. Kurvasin ylimääräisen lenkin kahden katsottavan kämpän vuoksi; vaatetusta oli rutkasti liikaa, niinpä olin kotiin päästyäni höyryisen kostea. Se on onneksi nopeasti autettavissa, ja loppuilta sujuu mukavissa merkeissä. Päivä tuntuu hyvin käytetyltä, sillä töiden lisäksi ehdin tehdä paljon muutakin. Sellainen tuntuu illalla tosi mukavalta.

Aamusta en pääsekään salille, sillä pitää käydä stadissa. Vähän harmittaa, sillä olen oppinut tälle ennen kuutta heräämiselle, sekä sille että töihin mennessä on euforisen rento olo. Keskustaan meneminen tihkoo; onneksi sinne on harvoin menoa. Hassua miten sitä sopeutuu omiin nurkkiinsa ja osaa valita menonsa sen mukaan mitä ympärillä on tarjolla. Ei ehkä niinkään vähään tyytyväinen, vaan laiska ihminen?

Vanhimmainenkin piipahti, ja pääsin laittamaan ruokaa oikein kunnolla. Nuoria on metka kuunnella, kun heillä on niin yltiöhuippuoptimistinen asenne kaikkeen tulevaan. Joskus on vaikea kuunnella ja olla samalla toppuuttelematta tyyliin 'kyllä sinä vielä toisinkin tulet kokemaan'. Ei viitsi pilata toisen kuvitelmia. Kaikki on niin ruusuista...

Vaikka onhan se sitä itsellänikin. Loppujen lopuksi.

on sittenkin olemassa; ainakin ne ovat kipeinä. Menneellä viikolla aloitin pitkään uhoamani painonhallintaohjelman, ja viikolla ehdin käydä pikaisesti (niin ei varmaan saisi tehdä?) ensin aerobisissa laitteissa ja eilisaamuna voimalaitteissa. Tänään sitten tuntui käsivarsissa ja lavoissa jotain kummallista tykytystä. Hetki sitten lukaisin saamani oppaan ruoka-aineosion, eikä tässä onneksi tarvitse paljon tapojaan muuttaa.

Toisaalta olisi ollut enemmän toiveita painon putoamisesta, jos olisi voinut osoittaa sormella ruokailutottumuksiin. Tämä pistää panostamaan liikkumiseen, jota olen aina vierastanut yli kaiken. Pyöräily on lajina ihan jees, mutta sekin puuduttaa ajan mittaan, eikä minun hyötypyöräilemiseni ole riittävän tehokasta tai määrällisesti riittävää painon alenemiseksi. Huoh.

Viinin lipittäminen on luonnostaan vähentynyt, vaikka avattu pullo onkin näkösällä koko ajan. Edellisessä elämässä avattu vinkku oli menetetty vinkku. Siitä avo piti huolen. Jos itse ylipäätään halusi saada siivunkaan, piti olla yhtä nopea tai jäi ilman. Siitä nämä kilotkin ovat perua kun en halunnut jäädä ilman :)

Miten alkoikaan janottaa... jos sittenkin ottaisi ihan pienet...

on ollut vaikka mitä, niin että vallan hätkähdin huomatessani että edellisistä merkinnöistäni on kulunut jo 1,5 viikkoa. Ei siinä mitään vahinkoa ole tapahtunut; elämä ja olo on samoilla raiteillaan kuin ennenkin. Tavallaan olen iloinen, ettei enää ole aivan pieniä lapsia hoivattavana, sillä kuinka aika riittäisi olemaan 100% äiti, siivooja, ruoanlaittaja, kuski ja ties mitä.

Voisi kuvitella, että tällä kiireellä saisi jotain suurta ja näkyvää aikaan? Kattia kanssa, yhtä näpräämistä se on pienien ja olemattomien asioiden parissa. Voisihan ajan toki huonomminkin käyttää; vaikka huonoa elämää viettämällä tai rötöstelemällä. Se nyt vain on niin, että vanhemmiten ajan käsite on todella toisenlainen kuin nuorena: vaikka aikaa on teoriassa käytössä yhtä paljon, on se käytännössä vain murto-osa entiseen verrattuna. Onko tälle jokin looginen selitys?

Vanhat ihmiset puhuvat ajasta. Ehkä siitä syystä että se vähenee koko ajan. Siis siitä puhe mistä puute? Olisi niin paljon kaikkea tekemistä, eikä aika yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Nyt olisikin tärkeää osata lajitella tekemisensä tärkeysjärjestykseen. Sekään ei ole yksinkertaista, sillä lajittelukin pitää lajitella, luokitella. Tärkeät joita haluaa, tärkeät jotka on pakko, tärkeät sitä ja tätä. Tämän suunnitteleminen jo vie niin paljon aikaa, että taidan luovuttaa, mietin sitä vaikka viikonloppuna...

On iltahuilin ja luovuttamisen aika.

... ja kohta on taas viikkoa vanhempi. Maanantain ja perjantain väliset päivät ovat kuin ohut täyte niiden välissä. Viikonloppuko sitten kuorrute? Ehkä niinkin. Huimaa vain, kuin huomasin että nyt olen jo lähempänä seuraavaa vuosipäivää kuin edellistä. Silloin on talvi, pakkasta ja lunta, mutta kuitenkin jo aavistus tulevasta keväästä.

Paljon ehtii tapahtua sitä ennen. Jokainen alkava päivä on lupaus jostain uudesta. Sen tietäessään on kiva nousta aamuisin, vaikka väsyttäisi. Onkin vaikea ratkaista, kumpi on mukavampi vuorokaudenaika: silloin kun menee nukkumaan, vai kun herää. Nukkuminen on harrastuksista mieluisin, varsinkin nyt kun korvatulppien ansiosta voin nukkua katkotta lähes koko yön.

Toisinaan häiritsee tämä yltiöoptimistinen asenne. Pääsääntöisesti päivät kuitenkin sujuvat ilman mainittavia yllätyksiä tai ihanuuksia. Kaiketi se on sama kuin niin monessa: matkalla oleminen on tärkeämpää kuin perille pääsy, ja niin kauan kuin odotan jotain upeaa tapahtuvaksi olen onnellinen. Saavuttaessani aikanaan sen, jota olen odottanut tai kaivannut, saattaa se muuttua tavanomaiseksi ja siten tavallaan menettää arvonsa.

Kummallinen on tämän ihmisen luonto.

... sateesta huolimatta pohjoisen puolella oleva lämpömittarini näyttää +20 astetta. Loivaa raikastumista on havaittavissa, ja ensi yö on ehkä helpompi. Tai, viime yötähän en ollutkaan omassa punkassa, vaan yökylässä. Ystäväni tuttavani ratiritiralla soitti kysyäkseen tulenko saunaan. Vastausta ei tarvitse epäillä, ja niinpä sain saunan lisäksi hyvää ruokaa hyvässä seurassa. Vaihteeksi ihan mukavaa. Nämä tapaamiset toistuvat muutaman kerran vuodessa.

Saunaa ja hyvää seuraa muutaman kerran vuodessa, kuinkahan kauan saan elää tällä tavoin. Kauhea ajatus nousi takaraivoon: mitä jos näin menee seuraavat 30 vuotta...? Teoriassa ihan mahdollista, sillä olemme pitkäikäistä sukua. Ehkä siihenkin tottuu; että on se yksinäinen sukulainen, joka pitää muistaa kutsua erilaisiin juhliin; että matkustaessaan varaa vain yhden matkan; että pakolla koettaa kehittää erilaisia harrastuksia ettei tule hyväätarkoittavia neuvoja muilta...

Väsymys teettää mustia ajatuksia näemmä. Viime yö meni vähin unin, ja päivän ukkosmainen sää aiheutti päänsäryn johon sain apuja=tabuja vasta työpäivän jälkeen. Kotona otin ekku tunnin nokkaunet, tietenkin vasta sen jälkeen kun olin tsekannut sähköpostit sekä vapaat vuokra-asunnot.

Kohta taas pääsee peiton alle, ahhhh.

...hellepäivän jälkeen. Päivän kuumuutta saa tosin nauttia vasta työpäivän jälkeen, jolloin silloinkin on järkyttävän kuuma. Kuinkahan lienee keskipäivällä, jaksavatko ulkotyöntekijät työskennellä vai onko heillä lakisääteinen helleraja, kuten talvipakkasilla on pakkasraja? Myös olen ihmetellyt, kun päivällä korkea lämpötila tuntuu pelkästään mukavalle, ja yöllä vastaavasti tukalalle.

On viittä vaille täysin tyyntä. Illan rauha laskeutuu jälleen, on selkeä ero pari tuntia takaperin vaikuttaneeseen meluhumuun. Töiden jälkeen käväisin palauttamassa väärät maalit, ja sen jälkeen polkaisin läheiselle puistoalueelle, jossa hiukan trimmasin fillariani; kiinnitin taustapeilin ja säädin vähän muutakin. Vielä pitää palata samaan teemaan, sillä ei tullut oikein hyvä.

Tällä viikolla saan kuulla, voinko aloittaa opinnot työn ohessa. Suurin mutta asiassa on, onko työnantajalla sopivaa uhria tutoriksi näyttöjä vastaanottamaan, sekä muutoinkin olemaan tarvittaessa avuksi. Koulu alkaa infolla jo keskiviikkona... oi jospa saisin olla mu-ka-na. Opiskelun myötä poistuisi usea elämäni epäkohta. Pidän itselleni peukkuja.

Taustalla pulputtelee vienosti vastalaittamani kotiviini, oma kämppikseni.

...uinahtaa, päivyt vetten ja metsien taa. Kai laulu näin meni, vanhoja iltanuotioita muistellen? Käväisin jälleen parin tunnin pyöräkiekalla, josta tosin melkein tunnin istuin rantakivikossa ristikkolehteä ratkoen. Olisinpa vain saanut yhteen kuvaan kaikki viisi kuumailmapalloa, jotka puolisen tuntia olivat samanaikaisesti taivaalla.

Hyvä näinkin. Sain nauttia kuumasta ilta-auringosta, meriheinien hajuista, sekä ohikulkevien ihmisten äänistä. Paluumatkalla kohtasin vielä nuoremman systerin, joka oli samoin ollut ulkoilemassa. Harvinainen yhteensattuma. Iltapäivä oli siis sangen onnistunut. Kotiin palattuani ensimmäiseksi helteen kostuttamat kamppeet vaihtoon, olo oli kuin uudestisyntyneellä.

Päivällä sain puhelun asunnonvälittäjältä. Hän soitti viime viikolla näkemästäni kaksiosta, johon olin kertakaikkisen ihastunut, ja jonka uskoin menneen toiselle ja olin ajatukseen sopeutunut. Niin oli käynytkin, mutta tämä välittäjä oli niin korrekti, että soitti vielä asiasta kertoakseen. Ja samalla (oma huomioni) veistä haavassa vääntääkseen; harmitti näet etten asuntoa saanut. Huoh.

Kai se minun kotini vielä vastaan tulee, missä sitten lieneekin.