Epätodellista

... ensi sunnuntain Naisten Kympille osallistumisen kanssa; palasin juuri kolmen km:n kävelyltäni, ja oli viittä vaille etten kääntynyt takaisin jo ensimmäisen sadan metrin jälkeen. Lonkista vihlaisi todella synkästi. Matkanteko jatkui kuitenkin, sillä takaraivossa väikkyi isän sinnikkyys, kun hän poliosta halvaannuttuaan treenasi mahakelkalla lihaksiaan.

Uskalla kohta mennä nukkumaankaan, kun tietää aamun vaikean ylösnousun. Tai sitten on nukuttava soffalla puoli-istualtaan. Onneksi se ensimmäinen vakisärky on loiventunut, ja lähinnä tuntuu kun seisoo paikallaan tai istuu normiryhdikkäänä. Työtuoli on viittä vaille selkäkeikkaa menossa :)

Tuli ihan lämmin kävellessä, oli jotenkin kosteahko, hapekas ilma. Harsojen alla pilkottaa ekat millinkokoiset vihreät lehdykät - salaattia! Vesisaavi on puolillaan vettä. Tästä kun ilma lämpiää, kesä lehahtaa vauhdilla käyntiin ja kohta ollaan kuin tropiikissa!

... huolissaan tai ei? Tuli käytyä lavatansseissa, ja tanssiminen oli yhtä ihanata kuin aina - mut selkä kipeytyi ihan älyttömästi! Tässä alkaa pelätä ja kuvitella kaikenlaista kun paranemista ei tapahdu. Toimin annetun venytysohjeen mukaan enää ensi viikon, jos ei kohene, menen akuihin ja jos ei sittenkään kohene, olen ulalla.

Ihana viikonloppu muuten, kyllä. Perille saapumiseni ja ensiviisiminuuttisen halauksien ja pusujen jälkeen alkoi saunan lämmitys, saunomisen jälkeen kevyt iltapala, vermeet niskaan ja menoksi. Viivyttiin tappiin asti ja oltiin takaisin vasta aamukahdelta. Sattuneesta syystä nukahdettiin vasta viiden paikkeilla ja mahtavan brunssin jälkeen oli otettava lisäunia.

Loppujen lopuksi päivä alkoi vasta kolmen jälkeen ip. Nuoriso kotiutui ja alkoi päivällisen laitto ja syömisen jälkeen lenkki kera koiruuden. Ikäneitoa vähän tsekattiin ja viivyteltiin lähtemistäni. Pakko oli viimein istua ratin taakse ja polkaista neito liikkeelle. Huoh. Kotona tyhjässä mökissäni on vähän kalsaa...

... edellisen kirjoituksen jälkeen kävin tosiaan Berocca-kaupassa, ja joko siitä tai muusta syystä elämä näyttää ihan eriväriseltä. Nuutuneisuus on huomattavasti vähentynyt, vaikka edelleen tulee nukuttua ihan älyttömästi. Tänä aamunakin, pyrkiessäni ylös vuoteesta, olin niin totaalisen jäykkä koko yön samassa asennossa nukkumisesta, että jumi oli tosiasia.

Tunnin päikkäritkin töistä palattua kuuluvat yhä päiväjärjestykseen.Kun sille tavalle oppii... On kuitenkin kiva heräämisen jälkeen alkaa touhuta eikä mennä suoraan yöunille. Tänään sain yltiöpäisen paljon aikaiseksi, ja huomenna voi jatkaa perussiivouksella. Jos vaikka yrittäisi ikkunoiden pesua kun selkä tuntuu aika hyvältä.

Selkä ok, mutta lonkkia kolottaa. Saattaa johtua lankomieheltä saadun jumppaohjeen noudattamisesta, sillä se tuntuu tuntuvan lonkissa. Nyt kuitenkin rento olo, ja se on pääasia. Huomenna ehkä tanssimaan... vähän jännittää, kun edellisestä kerrasta on jo usea viikko. Meikän ympyrät ovat viime aikoina olleet ahtaasti omissa terveysongelmissa, myönnän. Onneksi ei tarvitse vaivata ketään muuta näillä asioilla :)

Olo on jälleen kuin tyhjenneellä ilmapallolla. Pitänee mennä huomenna Berocca-kauppaan kun ei tämä ihan normia ole. Jos tuntisin itseni huonommin, väittäisin jotta siinä on yksi masis-ihminen. Aamusta on pinnistettävä lujasti jotta saa itsensä vetoon.

Perjantainen työhuvittelu päättyi vähän kurjasti. Lauantaina toinen harmi, kun jouduin yllättäen kuskiksi vaikka olin luullut voivani rauhassa surra isääni hänen hautajaisissaan. Oli vain terästäydyttävä, ja hyvin se menikin. Haudalla pidin äitiä ja hänen reaktioitaan silmällä, ja säästyin ehkä siitä syystä omilta tunnepurkauksilta.

Illalla tyhjään, hiljaiseen omaan kotiin, ja oli todella kuin olisi kalautettu koolingilla päähän. Sama fiilis tänään; onneksi on ollut tällainen sää, ja ulkona on voinut hissukseen tehdä yhtä sun toista. Kasvimaakin tuli käännettyä talikollinen kerrallaan. Huominen töihinmeno rassaa jo valmiiksi, ja mieluiten kääriytyisi peittoihin koko päiväksi...

Nimittäin kävi niin, että vkl-tapahtuma putosi osastomme käsiin kuin pommi. Ma-ti-ke tehtiin parhaamme jotta asiakkaille koituisi mahdollisimman vähän harmia, mutta ei siitä ainakaan kiitosta saanut, päinvastoin. Silmät korvat täyteen lankoja pitkin, siinä kiitos. Pommia puretaan vielä kauan.

Työ se on joka elättää juu. Vähemmälläkin elatuksella pärjäisi... Luin jostain, että kovaa aivotyötä tekevät kuluttavat veren kuljettamasta hapesta jopa 50%. Miten tällainen astmaatikko sitten jolla on hapenottokyky muutenkin olematon? Alkaa tuntua siltä että parasta olisi palata vanhaan fyysiseen työhön. Ai mutta ei sekään onnistu kun on tämä selkävaiva ja brakanneet olkapäät.

Juuri nyt ei ole kovin valoisa olo. Osansa vaikuttanee tunti sitten testimielessä ottamani puolikas diapam. Testaus sen vuoksi, että lauantaina isän hautajaisissa tietää miten lääke toimii ja uskaltaako ottaa ollenkaan. Onnekseni saan esikoisen kuskiksi, sillä perjantaina suhaan hänen luokseen. Taisi tulla aikainen nukkumaanmeno tänään...

... ja oli sitten mukava vappu. Ei mitään ihmeellistä, ja kuitenkin kaikki vappumaiset ainekset. Väsyyn vedoten ei menty mihinkään "riekkumaan" vaan pidettiin ihan kahdenkeskinen vappu. Ilmapallot puuttuivat, mutta ainakaan minä poksahduskammoinen en niitä kaivannut.

Olo onkin aika rentoutunut juuri nyt, enkä sitä ihmettele, sillä on tullut nukuttua - tai ainakin oltua peittojen alla levossa - enimmän osa aikaa. Nyt vielä malttaa näin kun ei ulkona ole kasvimaa- tai muuta äksöniä. Kesän iskiessä täysillä, ja sen ollessa toivottavasti helteinen, sisällä oleminen voisi tehdä tiukkaa.

Huoh. Sitten alkaa valmistautuminen kovaan työviikkoon ja vielä kovempaan seuraavaan viikonloppuun: lauantaina isän hautajaiset. Työviikko menettelisi muuten, mutta selkä onneton kipuilee yhä vain. Buranat alkavat olla loppu, eikä niiden syömisessä olekaan mitään mieltä kun eivät auta. Normi-istuminen tai vaikka keittiössä askarehtiminen so. paikallaan jumittaminen - siinä kaksi pahinta.

Tai mitä muuta se voi olla, kun viikon saikun jälkeiset kaksi työpäivää ovat menneet kuin sumussa, ja kotiin palattua ollut otettava ensimmäiseksi tunnin päikkärit? Ja kuitenkin väsy raatelee.

Innottomuus alkavasta kesästä ja sen mahdollisuuksista johtuvat samasta syystä. Vuosi sitten olin jo aivan täpinässä ja viljelysuunnitelmien sokaisema, muusta ei ollut niin väliäkään. Oli vain silmittömän onnellinen siitä että sai asua näin landella ja peltojen ympäröimänä. Kuulunko siihen ihmisrotuun, joka ei ole milloinkaan tyytyväinen siihen mitä on?

Kauhistuttava ajatus. Niinpä koetan löytää jonkin vähemmän luotaantyöntävämmän syyn ja siten luvan olla väsynyt. Ikääntyminen? Muutamat sairastelut? Isän poismeno? Yhä tiukentuva taloudellinen tilanne?

Jospa menisin takaisin peiton alle...

... kumma tunne? Se on kuin ontto, tyhjennyt, elämätön ja olematon olo. Se häviää kun ystävä saapuu, ja tulee kun hän lähtee? Onko ryhdyttävä syväluotaamaan tunteitaan ko. henkilöä kohtaan? Kevyesti luodaten en voi myöntää olevani sen syvimmän tunteen (R) vaikutusalueella.

En edes tunne ko. henkilöä. Tiedän millainen hän on täällä, vapaalla ollessaan. Millainen mahtaa olla arjessa, keskellä kaiken kiireen ja stressin? Olisiko tunteeni sama jos tämän tietäisin? Kiintymystä, kyllä. Samanmielisyydestämme aiheutuvaa sympatiaa, kyllä.

Yhden kerran syvästi R-tunteen kokeneena tämä on aivan erilaista. Mikä ei kuitenkaan eliminoi saman tunteen uudelleen kokemisen mahdollisuutta. Avoin, pulputtava luonteeni sanoo helposti: tykkään sinusta. Usein. Saamatta ainakaan toistaiseksi vastausta tai kommenttia. Tämä syö itsetuntoa sekä aiheuttaa voimakasta epävarmuutta: olenko mitään hänelle, olenko väliaikainen parempaa odotellessaan?

Kuitenkin: myöhään eilen illalla hän saapui tänne myötäelämään isäni poismenoa. Kuunteli, kyseli, oli läsnä ja kuitenkin jotenkin etäinen. Tänään lähtiessään oli kuin katse olisi ollut viimeinen - lähtösuukosta huolimatta.

Reilu vuorokausi, jona aikana tapahtui paljon. Viimeisin tapahtuma oli isän nukkuminen pois tänä yönä. Äiti siitä soitti jokin aika sitten, ja sen jälkeen ei uni enää tullutkaan silmään. Hetki sitten soitti veli, ja jutteli aiheesta ja sen ympäriltä melkein tunnin. Poikkeuksellista, sillä mehän emme keskustele. Tänään kuitenkin koko jäljelle jäänyt remppa tapaamme äidin luona.

Olen siis puoliorpo, mutta tieto ei ole vielä mennyt aivan basiciin. Odotan prakaamista. Isä oli tärkeä, ja koko ikäni olen ajatellut olevani jotenkin erityinen vanhemmilleni, vaikka meitä onkin ollut viisi. Varmaan aika normi ajatus lapselle? En kuitenkaan anna periksi, vaan ajattelen edelleen olleeni erityinen lapsi.

Lauantain muu saldo on nähtävissä pihalla. Me kaksi selkävaivaista pistettiin klapikone töihin, ja nyt siellä on n. motti klapeja pinottavaksi. Kaveri joutui lähemään kotiinsa tekemään samaa pilkkomishommaa. Jos vain säitä riittää, ja selkä antaa myöten, koetan saada tehtyä kauniit, suorat pinot ennen töihin paluuta tiistaina (?).

Herääminen jo seiskalta lupasi hyvää: tänään varmaan saa aikaan yhtä ja toista. Niinpä matto kerrallaan ulos ja sitä rataa tuli kämppä putsiin. Usea tunti siinä meni, mutta olihan niitä käyttää. Kaikki sujui hienosti, ei kipuja. Mutta: annas olla kun tuli lounasaika, niin jopa istuminen vihlaisi ilkeästi.

Toisen kerran vihlaisi ilkeästi kun avasi päivän postia: sähkön tasauslasku oli pilvissä... vaikka koko talvi oli mennyt lämpöjä pihistellessä, tuplavillasukat jalassa yms. Sähkön hinnannousu, apk, auton lämmitys - ne varmaan suurimmat syyt lisälaskuun. Kipeää tekee.

Puolen tunnin kävely vähän helpotti, uusien pölykapselien vaihto samoin. Kahteen kapseliin tosin tuli murtumia; vaikka miten tasaisesti koetti napauttaa ne kiinni. Nokoset ja päivän spostien yms. hoito, siinä ip saavutukset. Loppuilta aikaa käyttää vaikka - mihin?