Nainen vedenjakajalla

Miten kuvata hyvin arkkitehtuuria? Siitä olen kinannut viime päivinä muutamien valokuvaajien kanssa. Olen tietysti ihan hyvä aiheesta väittelemään, koska en ole valokuvaaja eikä minulla ole edes oikeaa kameraa, vain kännykkäkamera. Ja se riittää valokuvausharrastukseeni, sillä ammattilaiseksi en edes kuvittele ryhtyväni.
Mutta olen ollut monessa ammattilaisen arkkitehtuurikuvauksessa mukana. Ja minulla on asiasta selvä näkemys. Lisäksi rakastan arkkitehtuuria.
Olen katsellut nyt sitten loistavien valokuvaajien ottamia kuvia upeista amerikkalaisista lasiseinistä. Niistä peilautuvat kaupungin muut talot. Olen myös nähnyt miten pilvenpiirtäjät on vangittu kuvaan ihan talon ylintä huippua myöten.
Kuvakulmat ovat olleet kekseliäitä, mustavalkoiset kuvat teräviä taaimmaisiin taloihin asti. Värit ovat hivelleet katsojaa. Ja niin poispäin. Jotta teknistä taitoa siis on löytynyt.
Mutta, mutta. Jotain on puuttunut. Olen sanonut , että ennen kuvausta pitäisi miettiä mikä on talon tarkoitus ja luonne ja mikä arkkitehdin idea hänen suunnitellessaan taloa ja mikä on ollut tyypillistä juuri tälle arkkitehdille.
Tätä nämä teknisesti loistavia kuvia ottaneet valokuvaajat eivät ole miettineet, ainakaan tarpeeksi.
Kiistelymme jäi pattitilanteeseen. Kumpikin pysyimme asemassamme.
Vaan tänään aivan sattumalta luin erään arkkitehtuuria kuvaavan ystäväni blogia, jossa tämä mies kertoi omaa näkemystään siitä millaisia ovat hyvät arkkitehtuurikuvat hänen mielestään. Ja hänen kuvansa puhuvat puolestaan. Ne ovat loistavia.
Hän alleviivaa pohjatyötä. Taustatyönä on selvitettävä mitä arkkitehti haluaa sanoa meille juuri tämän rakennuksen tai interiöörin avulla. Ja tämän selvittäminen on nautinto.
Ja kun hän sitten menee tällaiseen tilaan, arkkitehtuuri itse alkaa siellä puhua hänelle, selvittää millainen on hyvä perspektiivi, mikä oikea kuvakulma.
Hän on löytänyt talon hengen. Lumoavaa!

Minä olisin vastannut samoin kuin enemmistö Hypon asumista käsittelevään kyselytutkimukseen. Tutkimuksessa vastaajia pyydettiin arvioimaan, mikä esitetyistä tekijöistä on tärkein asuinpaikkaa valitessa. Esitetyt tekijät olivat palvelujen välitön läheisyys, hyvät julkiset liikenneyhteydet sekä asuinalueen väljyys.
Tekijöistä tärkeimmäksi nousi palvelujen välitön läheisyys, jota reilut neljä kymmenestä piti tärkeimpänä. Reilu kolmannes piti puolestaan asuinalueen väljyyttä tärkeimpänä valintakriteerinä.
Vähiten kannatusta sai hyvät julkiset liikenneyhteydet, jonka kuitenkin mainitsi tärkeimpänä reilu viidennes vastaajista.
Vastaajat olivat 15-79-vuotiaita, joten skaala on laaja.
Palvelujen läheisyys on myös sellainen etu, että kun se otetaan ihmiseltä pois, ärtymys nousee. Siitä minulla on omakohtaisia kokemuksia.
Olin isäni tehdessä kuolemaa asumassa pari vuotta Jyväskylässä ja hermostuin palvelujen puutteellisuudesta. Esimerkiksi apteekki ei ollut aina auki kuten Hesassa. Stockmannin tavaratalo, josta yleensä saan kaiken, puuttui. Kahvinkeittimeeni en saanut kodinkoneliikkeestä uutta kultasuodatinta kun edellinen meni rikki. Ja niin poispäin. Se nyt vaan on niin, että kun kaikki nämä Hesassa ”pelasivat”, jumi sitten otti päähän.
Suru tuli asuinalueeni ihmisille puseroon myös silloin, kun täältä lopetti toimintansa sellainen ihastuttava rihkamakauppa josta sai aivan kaiken: lankarullan, korkkiruuvin, pohjalliset, muovikulhon patasudin, narukerän. Myyjä lopetti liikkeen ja lähti eläkkeelle.
Nyt on sitten mennyt sormi suuhun kun kaupan lopetettua piti löytää narukerä. Mistä kaupasta sellaisen nyt saa? Entä lankarullan, kenen valikoimista? Siinä on ensin ollut miettimistä ja kun sitten on ilmennyt että lankarullia on kangaskaupoissa ( joita on harvassa) niihin on ollut matkaa.
En siis lainkaan ihmettele että kansa haikailee palvelujen perään.

Asuntokaupan hyydyttyä rakennusfirmat ehdottavat nyt uusien asuntojen ostamista sijoitusasunnoiksi. Ja mikä ettei, sillä asunnon vuokraaminen, silloin kun se onnistuu, merkitsee ihan hyvää ja vakaata tuottoa. Minä olin ihan tyytyväinen, kun sain kuuden prosentin tuottoa.
Mutta aikansa kutakin. Minä myin sijoitusasuntoni. Ja hyvä niin, ajattelin eritoten eilen.
Ystävättäreni kertoi harmillisesta vuokralaisesta. Iäkäs mies oli talonmiehen mukaan alkanut toimia talossa epäilyttävästi niin että naapurit olivat peloissaan.
Hella oli jäänyt päälle, savua kehittynyt ja palokuntakin kutsuttu paikalle. Iäkkään miehen muualla asuva poika ja vuokranantaja oli sitten kutsuttu hätiin.
Vuokralaisen valinta onkin yhä enemmän taitolaji. Huhu kertoo, että näinä aikoina käy kerran jos toisenkin niin, että vuokra ei tulekaan pankkitiliin ajallaan. Työttömäksi jäänyt vuokralainen ei ole pystynyt maksamaan.
Jos minulla vielä olisi sijoitusasunto, nyt pitäisi koputtaa puuta, sillä ilman vuokraa en ole jäänyt. Mutta kerran vuokralainen pyysi saada siirtää maksua kuukaudella, koska veromätkyyn oli mennyt rahaa.
Vuokralaisia etsivän toimiston palvelut maksavat mutta ovat minun kokemukseni mukaan hintansa väärtejä. Lähtökohtana toimistoväen ehdottaessaan uusia vuokralaisia on jo se, että luottotiedot ovat tarkistetut. Jos nämä tiedot ovat kunnossa, ainakin alku siis näyttää lupaavalta.

En ihmettele yhtään, että vauras ja hyvinvoiva tuttavani elää ylhäisessä yksinäisyydessä. Tulin näet siihen tulokseen, että hänen on pakko. Ympärillä olevien käytös sen on sanellut.
Niin sanotut kaverit eristävät hänet lahjakkaasti. Esimerkiksi tenniskentällä hänellä sujuu mukavasti pelikaverien kanssa mutta he eivät kuitenkaan koskaan soita hänelle eivätkä kutsu minnekään. Kun hän rupattelun lomassa ryhtyy kertomaan omista kokemuksistaan, vaikka matkoista, hänen puheeseensa eivät kaverit ota kantaa vaan vaientavat hänet sillä lailla olemattomiin.
Kateus vie kalatkin vedestä kuuluu sanonta. Kateus se tässäkin näyttäytyy.
Kun tuttavani ei tarvitse koskaan miettiä voiko hän ostaa jotain vai ei, se ei sovi tuttavien pirtaan. Ei ole hyvä olla siinä määrin äveriäs, että ei tarvitse miettiä hankintojaan vaan rahaa on siihen mitä mieli tekee.
Ymmärtäisin hänen kaveriensa käytöksen, jos tuttavani olisi pröystäilevä tai esittelisi vaurauttaan jotenkin. Vaan hän ei ole sellainen, vaan elää melko vaatimattomasti ja säällisesti. Alla ei ole mersua eikä hän omista merenrantahuvilaa. Ne eivät kiinnosta häntä. Mutta auto ja talo ovat toki hyvät.
Kaiken lisäksi hän on itse hankkinut, tyhjästä luoden, rahansa. Kovalla työllä.
Se ei kuitenkaan paina vaa´assa kun kaverit kadehtivat.
Muistan erään rikkaan miehen neuvon minulle maaseudulla. ”Jos saat hyvän kalansaaliin, sano naapureille, että vain jonkin verran tuli, älä paljasta että saalis oli mojova. Sillä kateus kukoistaa. ”

Viherpeukaloita ja miksei muitakin innostetaan nyt museopuutarhan perustamiseen. Museopuutarha sanana oli minulle siinä määrin uutta, että minun täytyi lukea sitä esittelevä Päivi Haaviston artikkeli MTT:n lehdestä.
Voin hyvin kuvitella, että iäkkäät leidit, jotka vaalivat kukkiaan, voivat ryhtyä perustamaan museopuutarhoja. Heillä on siihen etunsa: he tietävät ikänsä vuoksi kasvien historiasta ja esiintymisestä.
Maarit Heinonen, joka museopuutarha-asiaa on tutkinut, painottaa että olennaista tällaisen puutarhan perustamistouhussa on kasvien dokumentointi ja niiden historian jäljittäminen. Perinnekasvin historia tunnetaan alueella ainakin 50 vuoden ajalta. Näin puutarha hänen mukaansa osallistuu museon säilyttävään tehtävään tai paikallisen tarinan kerrontaan.
Minä en omaa viherpeukalon kykyjä enkä ole perustamassa museopuutarhaa. Mutta rupesin miettimään sitkeitä kasveja. Ja yksi tuli mieleeni ylitse muiden.
Kesämökillämme oli keväisin pulmana järven veden pinnan nousu. Jännitimme aina, että minne asti pihalle vesi keväisin tulvii vieden mennessään kylvettyä nurmikkoa ja kukkien juuria. Äiti oli jo havainnut, että tietystä kohdasta nurmikkoa järven puoleiselle pihamaalle kukkapenkkejä ei ollut syytä rakentaa. Tulva veisi ne kuitenkin taas mennessään kuten oli vienyt.
Mutta sinne rannan likelle nousi joka kesä kurjenmiekkoja. Ne olivat komeita keltaisia kukkia, joista äiti oli hyvillään: edes jotain kaunista sinne puolelle pihaa.
Tosin niiden kukkien kanssa oli sama jännittäminen: olisiko tulva vienyt niidenkin juuria. Tuleeko keltaisia kaunokaisia tänä kesänä.
Ja aina niitä kasvoi, olipa järven pinta noussut miten korkealle hyvänsä. Todennäköisesti ne olivat uhmanneet järveä näin iät ja ajat ja uhmaavat vieläkin.

Jo vain tiesin ilman lukemaani tutkimustulostakin mikä liikunta on parasta. Testannut olen kaikenlaista: kuntosalilla rehkimistä, rakennetussa ulkoympäristössä kuten tenniskentällä treenaamista ja sitten ihan vapaassa luonnossa kuten meren rannalla liikkumista.
Ja niinhän siinä on käynyt että viimeksi mainitussa ympäristössä oloni on tuntunut parhaimmalta. Ei siitä mihinkään pääse.
Nyt sitten tamperelaistan tutkijoiden tulos varmentaa musta tuntuu päätelmäni. Tulokset löytyvät tästä: Pasanen Tytti, Tyrväinen Liisa, Korpela Kalevi. The relationship between Perceived Health and Physical Activity Indoors, Outdoors in Built Environments, and Outdoors in Nature. Applied Psychology: Health and Well-being.
Tiedote kiteyttää ne näin: Luonnossa liikkuminen on voimakkaammin yhteydessä hyvinvointiin kuin liikkuminen muissa ympäristöissä. Kansallisessa kyselytutkimuksessa tarkasteltiin yli kahden tuhannen suomalaisen raportoimia hyvinvointikokemuksia sekä viikoittaisia liikuntakertoja sisätiloissa, rakennetuissa ulkoympäristöissä ja luonnossa. Näistä luontoympäristöt osoittautuivat merkityksellisimmiksi hyvinvoinnin selittäjiksi.
Minusta suurin ero luonnossa ja mainituissa muissa ympäristöissä liikkumisen välillä on rauhoittuminen. Luonnolla on tyynnyttävä vaikutus, kuljenpa sitten rannalla tai metsässä. Samanlaista ärtyisyyden ja kiireen poistajaa en löydä muista ympäristöistä.
Paljon tietokoneen ääressä istuvana tarvitsen myös happihyppelyitä jotta pää ikään kuin selviää eri lailla kuin sisätiloissa ja ajatukset lähtevät taas liikkumaan.
Ja mikä ihastuttava etu on myös luonnossa liikkumisessa: ilmaisuus. En tarvitse käydä ostoksilla, tälläytyä mihinkään erityisiin vaatteisiin, en hankkia kalliita välineitä. Hyvät jalkineet riittävät.
Ja ei kun menoksi.

.

Ihan oikeita valintoja ilmaston kannalta tein lounasruokaa valitessani. Ja niin teki ystävättärenikin, kun kävimme keväällä lounastamassa eräässä ravintolassa. Tämä ravintola kuului niiden 25 joukkoon, jotka olivat mukana MTT:n ilmastoystävällisten lounaiden kokeilussa.
Tänään luin kokeilun tuloksia MTT-lehden artikkelista ”Syö ilmasto paremmaksi”.Ja tutkinkin Anna-Maria Mäki-Kuutin artikkelin tarkoin Halusin tietää miten olimme onnistuneet.
Hyvin siis olimme onnistuneet. Olimme ottaneet alkusalaattia ja kala-ateriat. Kasvisateriat ovat selkeästi parempia vaihtoehtoja kuin monet muut. Ja kalaakin syödessä negatiiviset vaikutukset ovat keskimääräistä pienemmät.
Tutkija Hannele Pulkkinen kertoo, että arvioinnissa otettiin huomioon koko aterioiden kuten leivän, maidon, lisukesalaatin, pääruoan raaka-aineiden tuotannon ilmastovaikutukset. Liha ei ole yksiselitteisesti huono vaihtoehto vaan vaa´assa painavat lihan laatu ja määrä.
Kokeilun yksi tulos oli se minkä mekin totesimme. Ravintola ei selittänyt asiaa lainkaan. Tiesimme syöneemme kokeiluruokia vasta myöhemmin asiasta luettuamme.
Kun tarjolla oli jutun mukaan vielä l5 ja 30 prosenttia tavallista vähemmän kuormittavia ateriavaihtoehtoja, olisin mieluusti tutkinut paikan päällä miten ne oikein koostuivat, mikä olisi ollut ero muihin ruokiin.
Meidän ateriamme olivat aivan yhtä maukkaita kuin ”tavalliset” lounaatkin.

Guggenheimin säätiö, jonka pahat kielet väittävät ajavan vain omaa etuaan, on jo tehnyt suuren palveluksen Helsingille. Kaupunkimme on arkkitehtipiireissä ja niiden kautta laajemmin hyvin tunnettu ja suosittu. Minunkin tuttavapiirissäni on ulkomaalaisia arkkitehteja, jotka ovat tänne suunniteltavan museon myötä innostuneet kaupungistamme aivan eri lailla kuin ennen.
Minua muiden muassa pyydettiin kuvaamaan suunniteltavan museon ympäristöä, sillä taloa suunnitelleet tietty ottivat huomioon esimerkiksi ympäristön korkeuseroja ja rakennusten tyylejä. Niiden kanssahan museon tulee mallata yhteen. Myös merinäkymä kiinnosti.
Tein työtä käskettyä ja levitin sitten kuviani arkkitehdeille ympäri maailmaa.
Minua on ihmetyttänyt se pahanilkisyys, joka kilpailuun on kohdistunut Suomessa eräissä piireissä. Esimerkiksi kaupunginosalehti Töölöläinen mollaa hanketta tuon tuosta.
Kysehän on vasta säätiön kustantamasta kilpailusta ja Helsingin potti on pelkkä alueen osoittaminen hankkeelle.
Kaikesta nälvimisestä huolimatta nyt on kuitenkin käynyt niin, että tähän arkkitehtuurikilpailuun tuli ehdotuksia enemmän kuin koskaan mihinkään muuhun arkkitehtuurikilpailuun. Guggenheim sai 1715 ehdotusta Helsingin museoksi, kun aiempi kilpailuehdotusten ennätys on 1557 työtä, jotka olivat Gizan museota varten.
Odotan jännittyneenä sitä millaisia ehdotukset ovat. Ainakin kaksi ystäväänikin on osallistunut kilpailuun.
Kyllä olisi todella kiva saada myös toteutukseen asti rohkea näyttävä ainutlaatuinen museorakennus hienolle tontille.

Olen rupatellut vanhojen naistuttavien kanssa, koska olen joutunut soittelemaan entisille koulukavereille luokkakokouksen alla. Olen myös yhyttänyt pari vanhaa työtoveria.
Minua ovat hämmästyttäneet heidän vastauksensa kysymykseeni mitä heille kuuluu.
Vastaukset ovat olleet tämäntapaisia:
- Siskollani on kohta synttärit. Hän ei aio juhlia niitä mutta suku järjestää hänelle jotain.
-Mieheni on koonnut näyttelyn.
-Tyttäreni talossa on putkiremontti, kestää vielä kuukauden.
- Poikani asuu nykyään Vantaalla.
Siis: mitä näille naisille kuuluu? Ei se heti ensi kysymältä selvinnyt. Sitä piti oikein tivata: niin mutta mitä sinulle siis kuuluu?
Yleensä tätä kysymystä seurasi tauko, kenties hämmästynytkin.
No tuli sieltä sitten joitain vastauksia.
-Olen meidän kerhossa teatterivastaava. Se teettää vähän töitä.
-Olen miettinyt mitä laittaisin siskon synttäreille päälle. Pitää varmaan lähteä ostoksille.
-Minulla oli leikkaus mutta olen jo toipunut.
Ensisijaisesti siis nämä naiset kertoivat mitä jollekin läheiselle kuuluu. He elivät ja elävät niin heidän kauttaan.
Lienevätkö miehet samanlaisia?
Nyt pitää ruveta tarkastelemaan heidän puhetapaansa.
Mitä siis miehille kuuluu?

Matkustaminen on etuoikeus, josta pitäisi pitää kiinni nyt kun se on tehty niin helpoksi että mantereilta toisille siirtyy suhteellisen vaivattomasti. Tuohon tyyliin kirjoitti taannoin Suomen Lääkärilehdessä Katja Kallio. Hän koki tämän etuoikeuden vähän rasitteeksi.
Minäkin koen, että matkustamisella ja matkustamisella on eronsa. Ja kaikkea en halua sietää. Olen tietyllä tapaa rajoitteinen.
Esimerkiksi vietettyäni lumimyrskyn vuoksi ja kourissa yhden yön Amsterdamin lentokentällä ja tapeltuani rättiväsyneenä seuraavana aamuna paikasta koneeseen, tulin siihen tulokseen, että koneen vaihtoruljanssi saa olla osaltani ohi. Lennän vain suoria lentoja. Maksoi mitä maksoi. Mutta tämähän on tullut entistä hankalammaksi toteuttaa.
Toisekseen saan pultin matkan tilaamisesta nettiteitse. En saa koskaan tarpeeksi infoa sivustoilta. En vaikka siellä olisi jatko-ohjaus hotellien sivustoille. Informaatio on liian köykäistä ja puutteellista ja lisäksi joskus paikkansa pitämätöntä, kuten olen kokenut.
Ja jos olen tilaamassa sitten puhelimitse vaikka tiettyä istuinpaikkaa lentokoneeseen ulkomaalaiselta firmalta, maltaitahan se maksaa, kun ensin odottelen ja sitten takkuamme paikkoja.
Myös maksaminen luottokortilla on ontunut, epäonnistunut nettiteitse.
Mutta matkustaa tykkään. Tällaiset nykyiset koetut hankaluudet vain ovat johtaneet siihen, että olen iskostunut valitsemaan sitten aina ne samat luotetut firmat joiden kanssa palvelu on pelannut. Hintavertailut ja vaihtelut ovat tipotiessään.