Nainen vedenjakajalla

Olen varma, että toissapäivänä koin taas tietyn hetken, jonka jälkeen mikään ei palaudu ennalleen. Tunnistin sen, koska jo kahdesti saman olen kokenut. Silloin vain en ole ollut tunnistamisesta niin varma kuin nyt.
Käänteen tekevä hetki voi tulla millaisessa ihmissuhteessa vain. Se voi tapahtua ystäville, työtovereille, rakastavaisille.
Muistan ilmiselvästi tällaisen hetken vuosien takaisesta tilanteesta ystäväni kanssa Espanjasta. Ajoimme autolla ja kysyin häneltä erästä asiaa. Hänen vastauksensa, kaksi sanaa tietyllä äänensävyllä, kertoivat kaiken.
Hiljaisuus tulvi autoon. Sitten hetken kuluttua jatkoimme kuin hetkeä ei olisi ollutkaan. Kumpikaan ei halunnut tunnistaa sitä.
Jopa vuosia vuoron perään kumpikin yritimme paikata asiaa, ylläpitää suhdetta, jonka luonne oli muuttunut tuona hetkenä. Ja sitten vihdoin, vuosien kuluttua luovutimme.
Tuollaisina hetkinä ihmisillä on jokin hyvin syvä yhteys, jossa side katkeaa. Mutta toivo paremmasta estää toimimasta tuon hetken perusteella. Ja kaikki on sen jälkeen kuitenkin vain tekohengitystä.
Mennyt mikä mennyt. Ja sen on saanut aikaan vain yksi hetki.

Mediatutkimuksen tutkijatohtori Katariina Kyrölää ja minua näyttää askarruttaneen sama asia: naisten medialukutaito.
-Väittämällä, että naiset sisäistävät median antamat kauneusihanteet sellaisinaan, asetetaan naisten medialukutaito kyseenalaiseksi. Keskittyminen naisten ruumiinkuvaan ja mediasuhteeseen aina vain ongelmana ei palvele naisia vaan päinvastoin jatkuessaan vahvistaa mielikuvaa naisista jonkinlaisina uhreina, Kyrölä sanoo Aurora-lehden haastattelussa.
Hän on tutkinut tunteiden vaikutusta kehokuvaan ”Shapes of Feelings” – hankkeessa.
Ärsyynnyn usein kuullessani kuinka media muka määräisi miten koen ulkonäköni tai pukeutumiseni.
Harmistun kahdesta syystä: toisaalta siksi että tällöin minua aliarvioidaan aivan kuin olisin muiden vietävissä miten sattuu vailla omaa tahtoa. Siis ikään kuin uhri kuten Kyrölä arvioi.
Toisaalta harmistun siksi, että käsitys perustuu vastuun siirtoon jollekin muulle taholle kuin minulle. Minä haluan kantaa vastuun omista valinnoistani.
Minä vastaan siitä annanko kroppani esimerkiksi repsahtaa lihavaksi, terveyttä vaarantavaksi. Ei siitä tv tai lehdistö vastaa.
Niin ikään vastaan siitä pukeudunko itseäni tyrkyttäväksi, seksittömäksi tai asialliseksi. Ei media vaatekaapillani käy vaatteitani valkkaamassa.
Minä siis valitsen. Ja haluan vastata valinnoistani.
Kyrölä on todennut, että tunteet voivat rajoittaa ihmisten toimintakykyä. Aivan.
Esimerkiksi kaksi ylipainoista ystävätärtäni suhtautuvat liikakiloihinsa eri tavoin ja toimivat eri tavoin. Toinen, ylipainostaan kärsivä, karttaa yleisiä uimarantoja. Toinen, painoonsa tyytyväinen, ei ole moksiskaan yleiselle rannalle menosta.
Minun päivittäisiä toimintojani rajoittaa haluni kävellä joka päivä tunti. Se voi kutistaa muita menojani ja tekemisiäni.
Valintojani siis yhtä kaikki.

On selvää, että etelään mennessä hetimiten lentokoneesta astuttua ihminen hankkii itselleen juomapullon, siis mineraalivettä, limsaa ,tms. Nesteytyksen tarve hiostavassa ilmassa on tuttu juttu.
Mutta miten nesteytys mahtaa olla kotioloissa, talvella, syksyllä, keväällä? Helteellä toki jokainen muistaa juoda.
Nesteytyksestä kuulemma puhutaan aivan liian vähän ja sen merkitystä ei ymmärretä. Tätä mieltä on professori Luis Serra-Majem, joka työskentelee Las Palmasin yliopistossa Kanarian saarilla.
Hänen käsityksiään luin Coca-Cola Finland OY:n tutkimustiedotteesta.
Mitäpä muuta virvoitusjuomafirman lehtisessä olisi kuin nesteytyksen tarpeen korostusta, hymähdin mielessäni.
Mutta Serra-Majempa ei puhunut haastattelussa mitään cociksesta, ei vaan vedestä etupäässä.
Hänestä vesi on ravinne, joka pitäisi sisällyttää ravitsemustieteen piiriin.
Ja yllättävää kyllä, kongressissa oli nesteytyksestä ollut puhumassa ja kuulemassa reilut tuhat henkilöä.
En ole ollenkaan varma, että itse käytän muulloin kuin kesällä ja lämpimissä maissa riittävästi nesteitä.
Vesi sellaisenaan ei oikein maistu. Maitoa en juo, kahvia sitten kyllä paljon maidon kera.
Vettä kertyy tietty jonkin verran ruoista, kuten kurkusta, tomaatista, ananaksesta, yms. vesipitoisesta vihanneksesta ja hedelmästä. Mutta, mutta.
Nesteestä 75-80 prosenttia pitäisi saada juomista ja vain 20-25 prosenttia ruoasta.
Jokainen tietää, että helteellä tulee juoda siksi että muuten kuivaa. Mutta ajatus kuivumisesta talvella tuntuu vähän oudolta.
Haittoja kuitenkin on. Jos nestettä ei saa riittävästi lyhytkestoinen muistaminen ja fyysinen suorituskyky voivat heiketä. Myös henkinen suorituskyky voi huonontua. Keskittyminen vaikeutuu ja psykomotorinen suorituskyky heikkenee.
Päänsärky ja väsyminenkin voivat olla seurauksena.
Niinpä nyt pitää tarkistaa juomisen määrä. Ehkä joskus yllättävä iltapäiväväsymys onkin seurausta nestevajeesta.
Siispä vettä, cheers!

Toki tiesin metwurstin liian suolaiseksi jo sitä syödessäni. Mutta hyvältä se maistui kuumana päivänä. Minulla oli tarve saada jotain suolaista. Ja metwurstissahan suolaa sain nopeasti ja helposti. Mutta negatiivisena puolena oli se, että samalla sain myös rasvaa, johon taas minulla ei ollut tarvetta.
Suolaa me tarvitsemme kaikki mutta suomalaiset saavat sitä liian paljon. Oma syynsä siihen on mieltymyksemme suolaisempaan ruokaan kuin vaikka joissain Välimeren maissa, joissa suola korvautuu paljolti yrteillä.
Muistan opiskeluajoiltani suolaisen jutun. Meillä kolmella alivuokralla asuvalla opiskelijalla oli yhteiset bileet. Tiesimme, että iltaa myöten ihmiset haluaisivat viiniä lipitettyään jotain suolaista. Meillä ei ollut rahaa kalliisiin hankintoihin. Niinpä ostimme ison erän suolakurkkuja ja viipaloimme niitä kulhoihin. Ja nehän tietty maistuivat vieraille kun suolaista piti saada.
Erityisen hyvältä maistui pari vuotta sitten Las Palmasissa kuumana päivänä ruoka, jossa oli kristallisuolakiteitä. Kide kielellä teki terää helteessä.
Kristalli- eli vuorisuolaa minulla ei kaapissa ole mutta merisuolaa sentään. Se on oiva lisä suolattaessa kalaa.
Kun tämä suola-asia minua kiinnosti, lukaisin professori Antti Julan haastattelun erilaisista suolalaaduista ja niiden terveellisyydestä.
Yllätys ei ollut kummoinen. Ajattelin, että Pansuola on terveellisintä. Siinä on vähiten natriumia. Ja haastattelu varmisti käsitykseni:
Pansuola on mineraalisuola, jossa osa natriumkloridista on korvattu muilla mineraaleilla, kuten kaliumkloridilla ja magnesiumsulfaatilla. Tämän vuoksi siinä on 45 prosenttia vähemmän natriumia kuin tavallisessa ruokasuolassa.
– Kyllä tämä on ihan ehdottomasti testivoittaja, sillä natriumia on merkittävästi vähemmän kuin muissa suolalaaduissa. Sekä kalium että magnesium edistävät natriumin eritystä virtsaan ja sitä kautta vähentävät natriumin haittavaikutuksia elimistöön, tutkimusprofessori Antti Jula sanoo.

Yhteyteni muuhun maailmaan katkesi omituisesti Sisiliassa. Se tapahtui hotellissa, joka alkoi yhä enemmän muistuttaa Agatha Christien romaanista Kymmenen pientä neekeripoikaa.
”Ruokasaliin ei saa tulla rantatossuissa eikä sortseissa.” Kielto hymyilytti minua. Se oli kuin piste iin päälle siitä vaikutelmasta, jonka hotellista olin saanut.
Hotelli henki menneiden aikojen loistoa mutta on ikävästi rapistunut sieltä ja täältä. Arvokkaista tauluista on lohkeillut kultausta, puutarhan kukkavaaseista pudonnut paloja, vanhanaikaisten lamppujen sähköjohdot repsottavat paikoin ja jotkut seurusteluryhmien tuolien silkkiset päälliset ovat haalistuneet.
Mutta arvokkuutta ylläpitävät vieraat ja henkilökunta. Jo tullessani kohtasin vieraita, jotka olivat pukeutuneet fiinisti päivällistä varten. He siemailivat aperitiivejaan viihtyisässä oleskelutilassa. Näky toi heti mieleeni Agatha Christien kirjojen filmatisoinnit.
Arvuuttelin mielessäni keitä nämä ihmiset olivat. He jutustelivat eri kieliä kuten saksaa, englantia, venäjää, italiaa.
Miltei heti totesin, että yhteydet tässä hotellissa eivät toimi toivotusti. Ala-aulan internet oli rikki, pääsy virtuaalimaailmaan ei onnistunut.
Menin etsimään tv:stä englanninkielistä ohjelmaa, CNN tai BBC voisivat kertoa mitä maailmalla tapahtuu. Mutta niitä kanavia ei tv:ssä ollut. Sieltä sai vai italiankielistä ohjelmaa kanavakaupalla. No, Sisilia on Välimeren saari mutta voisin olettaa ainakin BBC:n näkyvän.
Sitten yritin soittaa saarella asuvalle italialaiselle ystävälleni. Kontakti ei ollut mahdollinen, ilmoitti Vodafone. Jaaha ja miksei? Vodafonen toimimattomuus on kyllä minulle tuttua. Se on tullut tuta monessa maassa. Mutta sentään yhteys Vodafonesta Vodafoneen pitäisi toimia. Ei onnistunut. Myöhemmin sain sentään jonkin tekstarin lähetettyä.
Mutta pitkät ajat puhelin ilmoitti, että yhteyttä ei ole lainkaan.
Niin siis olin eristyksissä tällä saarella, josta maailman kuuluisin mafia on saanut alkunsa.
Tuona sateisena iltana harmaata merta, mustia laavakiviä rannalla ja lokkeja katsellessani vääjäämättä mielessäni pyörivät kuvat elokuvasta Kymmenen pientä neekeripoikaa, jossa saarelle kutsutut vieraat vuoron perään kuolivat. Eikä jäljelle jäänyt yhtäkään.
https://youtu.be/auIWoNCWGEU

Sisilialaisilla ja suomalaisilla on yhteisiä ominaisuuksia, sanoo sisilialainen ystäväni Massimo Longo Odorno, joka on Messinan yliopistolle tutkinut historiaamme ja kirjoittanut ja luennoinut muiden muassa talvisodastamme.
Olemme melankolisia ja urheita, ponnistaneet vaikeuksien läpi. Suomi on itsenäinen valtio, Sisilia autonomia.
Ihan konkreettinenkin maasta ponnistaminen näkyy Sisiliassa monessa paikassa. Kulkiessani kuvaamassa löysin kauniita kukkia, jotka pinnistävät vanhoista rosoisista kiviaidoista, joiden kivien välissä on vain hitunen multaa.
Hakattujen palmujen kantoihin taas viherkasvit ovat versoneet alkujaan, vallaten kannon päällystön kokonaan.
Kaikkialla näkyy Etna, Euroopan korkein toimiva tulivuori, josta perua oleva tuliperäinen maa-aines on hyvin hedelmällistä. Siispä mustien laavakivettymien keskeltä nousee kasveja kukoistamaan.
Ystävälläni on myös muun työnsä ohessa oliivi- ja sitruunapuuviljelmiä ja hän tuottaa oliiviöljyä.
Sisilian sitruunapuut ovat perua arabeilta, jotka toivat ne taannoin Italiaan. Sitruunabisnes on yksi tämän saaren asukkaiden yritys parempaa elämää kohti.

Mielenkiintoista, kuinka kokemukset voivat aktivoida muistoja entisistä vastaavista tilanteista ja kokemuksista ja herättää myös samat tunteet jotka ihminen silloin tunsi.
Näin minulle kävi Sisiliassa, jossa eräs ystäväni oli luvannut näyttää minulle seutua autollaan.
Hän oli kuitenkin lainannut autonsa päiviä ennen tuloani ja ihan hyvään tarkoitukseen eräälle tuttavalleen. Tämä oli kuitenkin esittänyt laina-ajan pidentämistä ja senkin ihan hyvästä syystä. Ja ystäväni suostui.
Sitten hän rupesi ehdottamaan minulle muita ratkaisuja saaren katselemiseen.
Eräs läheiseni toimi aikoinaan samalla tapaa. Hän oli ns. kiltti ihminen, jota sukulaiset pyysivät apuun tuon tuosta. Monet kerrat meidän suunnitelmamme jäivät toiseksi ja toteutumatta.
Petyin ja vihastuin. Koin että olin vähemmän tärkeä kuin nämä sukulaiset .
Nyt sisilialaisen ystäväni tempaus herätti voimakkaana samat tunteet. Ja tajusin myös, että tällaista ”kilttiä” ihmistä en enää elämääni kaipaa.
Kyse ei ole kiltteydestä vaan epävarman ihmisen halusta miellyttää kaikkia. Ja sehän ei onnistu. Kun lupaa monelle, joku tulee vääjäämättä pettymään. Ja tässä tapauksessa se olin minä.

Eräänä sateisena iltana Sisiliassa katselin Italian tv-yhtiön RAI:n kulttuurikanavalta upean dokumentin Fabbrica. Sen on ohjannut Francesca Comencini ja se on valmistunut vuonna 2007.
Vaikka en ymmärrä italiaa, ymmärsin dokumentista koko joukon, sillä se rakentuu niin voimakkaasti kuville. Musta-valkoisina ne olivat hyvin tehokkaita.
Filmi oli ikäänkuin läpileikkaus italialaisten tehtaiden noususta ja tehdastyöläisten elämästä.
Materiaali oli koottu hyvin erilaista oloista, töistä ja tehtaista: oli naisia ompelukoneiden ääressä, miehiä hihnoilla valmistamassa auton osia ja hitsaamassa, nuorukaisia kuljettamassa kottikärryillä raskaita taakkoja, nuoria naisia työtakeissaan lounastunnilla, pomoja jaarittelemassa puhelimessa alaisten kuunnellessa kärsivällisesti ja toivoessa puhelun loppumista. Ja tarinan lopussa oli äänessä afrikkalaisia maahanmuuttajia, jotka nyt työskentelevät tehtaissa.
Fabbrica on myös hieno kuvaus siitä miten työläiset ovat Italiassa taistelleet oikeuksiensa puolesta. Filmi näytti kiihkeät lakkoilijat marssimassa ja megafooneihin puhumassa vaatien itselleen parempia oloja. Jotkut tehtaat, kuten Fiat, olivat esillä ylitse muiden.
Tämä huolellisesti koottu ja runsaasti materiaalia sisältävä historiikki oli kuvattu paikoin jopa runollisen kauniisti. Dokumentti on yksi parhaista joita koskaan olen nähnyt.
Se oli sellaista tosi-tv:tä josta pidän. Niitä niin sanottuja tosi-tv-juttuja en koskaan katso.
Mieleeni tuli, että nyt kun työelämässä Suomessa on tapahtumassa rakenteellinen muutos, mikä olisi jonkin ryhmän kuvatessa myös meikäläisten tehtaiden ja tehdastyöläisten tarina samaan tapaan kuin Fabbricassa

http://youtu.be/Kgfw-mrXvL0
Linkki

Sisiliassa mietin, miksi vanhanaikaisuus ja vanha ahdistavat minua. Se oli näet ensivaikutelma eräästä huoneesta.
Paikalleen pysähtyneisyys, joka huoneesta henki, ikäänkuin estää liikkumisen, uuden kokemisen, tutkimisen.
Mutta myös paljo tavaramäärä tummine huonekaluinen tunkee päälle. Vanhaan huoneeseen esineitä näet kertyy ajan myötä vääjäämättä.
Monet esineet itsessään voivat olla kauniita mutta vieri vieressä niistä tulee liian massiivinen määrä.
Ehkä vanhojen tavaroiden ja huonekalujen rapistuneisuus myös tuntuu pahalta.

Onko rapistuneisuus osoitusta välinpitämättömyydestä vai köyhyydestä, vai mistä. Ehkä yksi merkki tästä lamasta, joka on Sisiliassakin tietysti.

Hyvästit pois menneelle henkilölle ovat erään ystäväni mukaan aina kaunis ja harras kokemus. Olen samaa mieltä. Hautajaisissa jäähyväiset ovat aito hetki, myös silloin kun vainaja ei ole kovin läheinen.
Aidoksi hetkeä ei tee ainoastaan suru vaan myös elämän ainutkertaisuuden tajuaminen. Kuolemassa on aina kyse myös elämästä.
Jälkeen jääneet eivät vain sure vaan väkisinkin kohtaavat myös oman elämänsä rajallisuuden. Ja se sitten saa miettimään sitä miten on elänyt ja mitä on toivonut ja miten toiveet ovat toteutuneet.
Hiljan Tampereella järjestettiin Surukonferenssi, jossa asiantuntijat pohtivat myös sitä, onko suru sairaus ja saako siihen apua muuten kuin lääkärin diagnoosin, vaikka masennusdiagnoosin, avulla.
Minusta suru ei suinkaan ole sairaus vaan normaaliin elämään kuuluva ilmiö. On realistista surra ja masentua jos vaikka läheinen kuolee tai tulee avioero tai sairastuu vakavasti.
Ja tavallisesti siihen saamme apua, ystäviltä ja työtovereilta. Ja onhan asiantuntijoitakin.
Mutta ehkä juuri tuo kuoleman kirvoittama jälkeen jääneen oman elämän pohdinta voikin sitten joskus aiheuttaa ihan mieltä horjuttavan elämäntilanteen, josta voi tulla vakava ja lääkärin diagnoosia tarvitseva tilanne.
Surun sanotaan kestävän noin kaksi vuotta, pahimman kauden puoli vuotta.
Mutta sinä aikana myös ihmisen sisimmässä voi alkaa syntyä ituja uusiin näkemyksiin ja ratkaisuihin.