Nainen vedenjakajalla

Taikauskoisuutenikin aste selvisi täällä Lissabonissa. Siinä auttoi ystäväni arkkitehti Jose Afonso.
Varsinaisen toimensa ohella hän harrastaa maatilallaan Monsantossa (katso video) muiden muassa viinin valmistusta. Viinin hän suunnitteli niin kuin arkkitehti vain voi.
Ensin syntyi viinin nimi ja henki. Se on ”25 Quince”. Quince on suomeksi viisitoista.
Viineihinsä hän käyttää puhtaita luonnon raaka-aineita. Pullon mukana tuleva tuoteseloste kertoo asian näin : ” NATURAL PRODUCT BASED ON CAREFULLY SELECTED CHASTE OF QUINCES…AFTER FERMENTATION AND VAPORIZATION DRIPPED OF BARLEY…SUN DRIED IN A STILL WITH MEDITERRANIC FUSING OF HONEY…AND SOME OTHERS COUNTRY PLANTS...”
Tämä kaikki lienee aika tavallista viinin valmistuksessa. Jokainen viineistään ylpeä kehittäjä tietty vannoo puhtaiden luonnon antimien nimeen.
Mutta tämän viinin clue piilee sen hauskassa nimessä ”25 Quince”.
Ystäväni pitää luvusta 7, siinä on hänelle magiikkaa. Ja 2+5=7.
-Tarkoitukseni on ollut, että tätä kotona valmistettua kallista viiniä nautittaisiin vain joulukuun 25. päivänä, sitten tammikuun 25. päivänä, jne. aina 25. päivänä. Ja jossain sellaisessa paikassa ja tilanteessa, jossa sinulla on aikaa itsellesi, Jose selitti.
Sain viinipullon kuitenkin lahjaksi paljon ennen 25. päivää, joten mikä neuvoksi. Sitähän ei tietenkään voisi avata, vai voisiko? Mitä tapahtuisi, jos avaisin?
-No kyllä sinä nyt hätätilanteessa voit sitä muulloinkin nauttia mutta tarkoitus siis on, että eritoten 25. päivänä, Jose valisti.
Joten: enhän minä nyt sitten voi sitä pulloa avata. Sen verran taikauskoiseksi osoittauduin. Koskaanhan ei nimittäin tiedä mitä pullon henki siitä tuumaisi, jos korkin vaikka l0. päivänä ruuvaisin auki. Ei, pakko on odottaa sitä 25. päivää. Sen voinkin sitten tykkänään omistaa pullon hengelle.
-

Urbaanit legendat, muotoaan muuttavat kansan keskuudessa kulkevat tarinat, lienevät varsin kansainvälisiä. Niitä löytynee monesta maasta.
Tähän tulokseen tulin pakostakin törmättyäni erään legendan ytimeen. Törmäys tapahtui ihan korvakuulolta.
Olin tulossa Lissabonissa kaupungilta valokuvaamasta kun eräässä puistossa niin kovaääninen lintujen metakka kuului ylitse muiden äänten, että ihan pakko minun oli pysähtyä etsimään äänien lähdettä.
Ja kas kummaa: lähelläni oksalla istuskeli neljä kellertävän ja vihreän väristä noin täkäläisen kyyhkysen kokoista lintua. Ja niilläkös juttu luisti. Ei se ollut lintujen liverrystä eikä laulua vaan ihan kuin äänekästä keskustelua.
Menin lähemmäksi ja kaverit eivät olleet moksiskaan. Kuvasin sitten niitä minkä pystyin. Ja ne keskustelivat keskenään kaiken aikaa.
Ihmeissäni kysyin sitten jälkeenpäin facebookin kavereiltani, että mitähän nämä tiput oikein mahtavat olla. Moisia en ollut nähnyt aiemmin enempää luonnossa kuin kuvissakaan.
Erilaisista etelän maista ja tietty myös Portugalista kotoisin olevat ystäväni alkoivat kerto näistä linnuista, kukin vähän eri nimisenä. Mutta kaikkien tarinat paljastivat samantapaisen taustan: linnut ovat papukaijojen sukulaisia. Joku on joskus, kuulemma 30 vuotta sitten, jättänyt papukaijojen häkin oven auki ja ne ovat lehahtaneet omille teilleen. Sitten ne ovat lisääntyneet ja täyttäneet maita ja mantuja siellä ja täällä.
Jotkut arvelivat häkin aukaisupaikaksi Intian, toiset Afrikan, vaan yhtä kaikki kaikki olivat samaa mieltä siitä, että lämpimiin maihin nämä komeat linnut ovat levinneet.
Minä olin hyvilläni että näistä harvinaisuuksista olin saanut kuvan ja kuullut heidän jutusteluaankin.
Mutta kukaan ei pystynyt valistamaan minua siitä, että miten nämä komistukset oikein tulevat toimeen: mitä ne syövät, miten elävät, missä asuvat. Onko niillä tyypillistä muuttoa vai ovatko ne aina asettuneet sinne minne ovat päätyneet, kuten nyt Lissabonin puistoon.

Niin vain entiset kysymykset pulpahtivat taas keskusteluun, kun istuin iltaa eilen erään portugalilaisen ystäväni kanssa lissabonilaisessa perinteisessä kahvilassa. Hän oli halunnut viedä minut nimenomaan siihen, koska se oli iät ja ajat vaalinut portugalilaisia perinteitä ja interiöörikin oli sen mukainen. Kiva kahvila onkin.
- Joko olet nähnyt Fado-museon, hän kysyi.
-Ei, en ole. Tulin katsomaan vähän muita asioita. Minulla on suunnitelma mitä tulen tekemään. Ja se liittyy pikemminkin nykyaikaan, vastasin.
-Ok, no oletko sitten käynyt katsomassa Belemin kulttuurikeskuksessa olevan viimeisimmän näyttelyn. Se on modernia taidetta, hän tiedusteli.
-No en ole sitäkään nähnyt. Viime vuonna kyllä olin katsomassa siellä vastaavaa näyttelyä, kerroin.
Ja mielessäni ajattelin, että nyt kyllä pidän oman pääni ja käytän rajallisen aikani juuri siihen mitä minä haluan nähdä, en siihen mitä minun portugalilaisten mielestä tulisi nähdä.
Haluan ottaa tietynlaisia valokuvia. Ja kun jo olen Lissabonissa ollut, suunnitelman tekeminen on ollut helppoa. Tiedän minne mennä ja miten yrittää kuvata.
”Joko olet nähnyt?” –kysymykset väsyttävät minua. Turistinähtävyyksien tuputtaminen tuntuu pakkopullalta.
Vaan eihän sen tarkoitus paha ole. Eräs ystäväni sanoi kysymysten johtuvan siitä ,että ihmiset haluavat aina näyttää kaupunkinsa parhaat puolet ja katsomisen arvoiset asiat ulkomaalaisille. Niin kai sitten mekin.
Minua askarrutti paljon se, mitä yhdelle kauneimmista rakennuksista on tapahtunut. Viimeksi käydessäni kauhistelin Valmor Mansonin rapistuneisuutta. Upea talo oli myytävänä. Ja toivoin, että joku sen olisi ostanut ja restauroinut. Talo on ollut aikoinaan yksi Lissabonin hienoimmista ja arvokkaimmista. Sen on suunnitellut portugalilainen arkkitehti Miguel Ventura Terra.
Niinpä suuntasin tänään kulkuni talolle ja voi voi, myytävänä se vieläkin on. Ja rapistuminen on jatkunut. Se tuntui todella pahalta. Mutta iloinen olin käynnistäni.
Hyvin muurien taakse suljetun talon portti oli raollaan. Kurkistin sisälle. Näin ensimmäistä kertaa osan hienoa puutarhaa, joka sekin oli rapistuneen näköinen hienoine kukkaruukkuineen.
Pihalla oli puutarhuri leikkaamassa pensaita. Kysyin häneltä saisinko tulla sisälle pihalle ottamaan pari valokuvaa. Hän empi. Mutta tovin minua katseltuaan nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
Niin sain kuvattua taloa sieltä mistä en ennen ole saanut. Saatoin siellä pihalla aistia sitä atmosfääriä joka siellä joskus talon loistoaikoina on ollut.
Kiitin puutarhuria ja sanoin, että talo on minusta todella kaunis. Hän hymyili surumielisesti. Ajattelimme kumpikin talon kohtaloa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Miguel_Ventura_Terra

Ai että täydennysrakentaminen on nyt suosiossa ja tulee yhä enemmän muotiin. Sitähän sitten ihmiset ovat lähekkäin kuin kanat orrella. Ja se on minua hiukan askarruttanutkin viime aikoina silloin tällöin. Ja tänään taas uutisen kuultuani.
Syynä ovat ulkomailla oleskelut, joiden aikana olen väsynyt nimenomaan ihmisten fyysiseen läheisyyteen ja paljouteen. Joskus se, että kadulla on vain tungosta kuten Hongkongissa, jossa ihmiset kukevat jonossa, yksinkertaisesti ärsyttää. Ja kun ravintoloissa pöydät ovat niin lähekkäin että ei voi jutella kaverilleen muiden kuulematta, tapaamiselta menee tarkoitus: kuulumisia kun on tultu vaihtamaan.
Täydennysrakentaminen tietty kuuluu kaupunkilaisuuteen. Ja minäkin olen kaupunkilainen syntyäni, en siis maalaistyttö Hesassa.
Olen siis tottunut kaupunkien elämään ja tykkään siitä että kaikki on helposti lähellä ja saatavilla. Tykkään myös istuskella ”ulkona” ja katsella ihmisiä. Myös kadulla kuljeskelemine ilman sen kummempaa päämäärää on kivaa. Eritoten tästä tykkään ulkomailla.
Vaan yhä tiiviimpi asuminen tuo myös muassaan sellaista meininkiä, josta en tykkää: naapurien elämän seuraamista ja utelua. Kaupunkilaisuudessahan hyvää on juuri myös se, että saa elellä rauhassa vaikka naapurit tuttuja olisivatkin. Kaupunkilaiset ovat aika hienotunteisia, mikä pitää ihmiset tarvittavan loitolla.
Tästäkö osin täydennysrakentamisen myötä sitten joudumme luopumaan? Hiljan eräs naapuri on kaivannut juuri sitä yhdessäoloa jota kiinteä asuminen toisi mukanaan: enemmän yhteisiä hetkiä taloyhtiömme asukkaiden kesken, vaikka jo parit pippalot vuosittain pihapiirissä pidetäänkin.
No niin, tutkainta vastaan on turha potkia. Kyllä kaupungistumisen suuntaan menemme. Se on omiaan hiomaan ihmisistä särmiä sosiaalisuuden suuntaan.
Suurkaupunkielämään harjaantumista tästä lähden taas minäkin harjoittelemaan parin suomalaisen viikon ja lepäilyn ja asioiden hoidon jälkeen.

Jotkut rakennukset herättävät minussa halun päästä niihin uudestaan. Ja jos toiveeni toteutuu, mieluiten vielä valokuvaamaan taloa.
Yksi tällainen rakennus on Las Palmasin CAAM (The Centro Atlántico de Arte Moderno) jossa ensimmäisellä käynnilläni vuosia sitten viihdyin hyvän tovin. Menin katsomaan näyttelyä arkkitehti Le Corbusierista mutta jälkeenpäin huomasin innostuneeni sitä enemmän itse talosta. Ja lähtiessäni tiedustelin restauroinnin tehneestä arkkitehdista. Hän oli espanjalainen Sáenz de Oiza.
Las Palmasissa asuvalta espanjalaiselta ystävältäni kuulin, että jo kuolleen manner-Espanjassa asuneen Sáenz de Oizan valinta restauroinnin suorittajaksi oli herättänyt närää Kanarian saarilla asuvien keskuudessa, sillä työ olisi arvatenkin haluttu antaa omalle väelle.
Yhtä kaikki, talon ”myllersi” ja uudisti kauttaaltaan Sáenz de Oiza.
Hänellä olikin haastava tehtävä, sillä talo oli yksi kaupungin vanhimmista espanjalaista perinteistä arkkitehtuuria edustavista taloista. Sen julkisivulla oli muiden muassa pieniä puisia parvekkeita. Talo oli kolmekerroksinen. Yleisilme oli kauttaaltaan tumma. Miten sellaisesta miljööstä muodostuu koti modernille taiteelle?
Muodostuipa hyvinkin. Arkkitehti ikään kuin avasi talon sisältä käsin. Nyt se on ilmava, valoisa, hengittävä.
Miltei kaikki on nyt avointa tilaa. Kolme kerrosta kaikki näkyvät tietyistä kulmista yhtä aikaa. Eri kerroksissa lattiapinta-alat ovat aika pienet ja sivuhuoneissa. Avoimessa keskuksessa puolelta toiselle kuljetaan siltaa pitkin. Samalla nähtävissä ovat myös alemman kerroksen seinille ripustetut taulut tai valokuvat. Tasanteelta toiselle noustaan ja laskeudutaan loivia ja leveitä tikkaita pitkin .
Kaikki seinät, rappuset, katot ovat valkoisia. Siitä kehkeytyy hyvin neutraali tausta taideteoksille. Valkoinenhan ei ole väri sellaisenaan.
Talon katolla on nyt kupolimaiset valoikkunat, jotka siis päästävät luonnon valoa sisälle. Toisaalta se on kuulemma myös pahasta joskus: kuuma ja kova auringonpaiste on omiaan ”polttamaan” taideteoksia.
Suurella kattoterassilla järjestetään juhlia esimerkiksi näyttelyjen avajaisissa. Sieltä voi ihailla panoraamamaisesti pittoreskia vanhaa kaupunkia Veguetaa ja pidemmällekin Las Palmasia. Kattojen yli näkyy Atlantille asti.
Minusta CAAM on jännittävä ja omaperäinen talo. Pidän sen ilmavuudesta. Siellä ajatukset laukkaavat ja mielikuvat mahtuvat pulppuamaan. En yhtään ihmettele, että lapset viihtyvät siellä hyvin. Kerran käydessäni heitä istuikin koko joukko piirissä lattialla opettajan kertoessa espanjaksi jotain. Talossa järjestetään tilaisuuksia ja yhteistyötä lapsille paljon.
Kahdesti talossa käydessäni olen kysynyt saisinko ottaa talosta valokuvia. En ole saanut. Mutta onni on ollut myötäni. Eräs espanjalainen ystäväni järjesti minulle kuvausluvan. Niin ikuistin taloa, jonka nerokkaita yksityiskohtia voin nyt sitten vielä jälkikäteen tutkailla.
http://www.caam.net/

Saapas nähdä miten käy turvatarkastuksessa, pitääkö ottaa huivi pois vai ei. Tätä pähkäilin eilen aamulla kotimatkalle lähtiessäni.
Tukkani oli siinä kunnossa, että katsoin parhaimmaksi sitoa huivin koristeeksi matkan ajaksi ja pestä tukan sitten vasta kotona, koska kuitenkin tekisi mieli mennä saunaan.
No, turvatarkastus sujui muitta mutkitta eivätkä turvatarkastajat epäilleet minun kuljettavan mitään kiellettyä huivini alla, vaikka nyt taas turvatarkastukset ovat olympialaisten vuoksi tapetilla entistä enemmän.
Mutta huomasin, että turvatarkastuksen hihnalle tavaroitani laittaessani toisaalla seissyt turvatarkastaja katsoi minua kiinteästi ja tiukasti.
Luin kerran siitä miten ihmisiä itse asiassa seurataan lentokentillä
Metallinpaljastimen läpi kulku on vain osa turvatarkastusta, piippasitko vai etkö siitä kulkiessasi.
Ihmisiä voidaan seurata ja seurataan jo ennen turvatarkastukseen tuloa ja sen jälkeen. Jutun luettuani olen huomannut, että näin juuri tapahtuu.
Jo ennen turvatarkastusta virkailijat katsovat, käyttäytyykö joku hermostuneesti tai oudosti. Sama seuranta pätee tarkastuksen jälkeen, kun henkilö kasaa tavaroitaan tai pukee vyötään pöytien äärellä .
Valvova silmä voi myös seurata sitä käykö joku wc:ssä tavallista useammin tai mitä hän ylipäänsä kentällä tekee.
Tämä ei tietty tunnu mukavalta tavallisesta ihmisestä, joka ei kuljettele pommeja mukanaan. Mutta näin se nyt vain on.

Tuoreen asiakastutkimuksen mukaan joka kolmas lomamatkailija on kiinnostunut tai erittäin kiinnostunut risteilyistä. Ja kas, kun sattumoisin minäkin olen juuri risteilyistä puhunut hiljan parin ystäväni kanssa.
Toisen, italialaisen, kanssa keskustelu johtui siitä, että hän kertoi olleensa risteilyllä Espanjassa.
Ja toisen, ruotsalaisen, kanssa päivittelimme sitä, että risteilyt eivät ole yhtä luontevia pohjoisesta käsin kuin etelän maista. Hänkin tykkäisi risteilyistä mutta matkakohteet etelässä eivät ole otollisia laivamatkoille vaan lentokuljetuksille. Suomeen hän kyllä tulee laivalla.
Asiakastutkimuksen mukaan suomalaiset haluaisivat risteillä Karibialla tai Välimerellä. Tähän Tjäreborgin teettämään tutkimukseen vastasi 11 306 vastaajaa.
Joulukuussa 2013 teetetyn tutkimuksen tuloksista ilmenee selvästi, että rantalomien ja kaupunkilomien jälkeen suosituimpia lomatyyppejä ovat Välimeren ja Karibian risteilyt.
Onko suuntaus siis muuttumassa, innostuvatko suomalaisetkin risteilyistä. Niissä on se ongelma usein, että satamakohteeseen pitää ensin lentää. Ja lentomatka on pitkä.
Päiäväkävelyllä pysähdyiin vasiten katsomaan matkatoimiston ikkunaa. Siinä oli täältä etelästä käsin tarjolla risteilyjä esimerkiksi Marokkoon eri kaupunkeihin kuten Feziin, sitten oli Dakariin, Madeiralle ja Espanjaan ja Portugaliin.
Tuntuu siis, että sen kuin astut laivaan, niin sillä siisti. Ja juuri tätä minä ikään kuin kadehdin. Se olisi niin yksinkertaista, kun paatti lähtisi satamasta kuten Ruotsin laiva ja säästyisit pitkiltä, puuduttavilta lennoilta.
Voipi olla, että yksi syy risteilyjen kasvavaan suosioon on se, että ikääntyvä väestö ei järin innostu pitkistä lentomatkoista. Ja ikääntyviä matkustajiahan tulee yhä enemmän.

Eilen näkemäni nainen palautti mieleeni seurustelu-upseerit. Sellaisiksi nimitän mielessäni henkilöitä jotka joutuvat työnsä puolesta seurustelemaan kohteliaasti asiakkaiden kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, koska asiakkaalle nyt kerta kaikkiaan kuuluu olla kohtelias.
Eilen näkemäni nainen kertoi ravintolassa kaiketi aiemmin tuntemalleen hovimestarille kuulumisiaan ja kyseli kartta kädessä tarjoilijalta neuvoja. Nainen ei lainkaan ajatellut, että ravintolassa oli kiire, sillä asiakkaita tuli sisälle kaiken aikaa ja pöydissä odotettiin tarjoilijan tuloa kysymään tilauksesta.
Ei, nainen pidätti näitä työntekijöitä omilla jutuillaan viis veisaten henkilökunnan kiireestä ja muiden ravintola-asiakkaiden odotuksista.
Tällaiset tilanteet ovat vaikeita henkilökunnalle. Näitä sattuu monissa paikoissa, kuten juuri kahviloissa, kaupoissa, hotelleissa.
Huippu oli eräs tuttu nainen, joka jokunen vuosi sitten jututti hotellin henkilökuntaa Venetsiassa päivänä, jona Canale Grande tulvi kaduille ja taloihin.
Tämä nainen kyseli hotellin portsarilta tulvien yleisyydestä, veden mahdollisesta korkeudesta ja talojen suojautumistoimista sekä saamista korvauksista täysin huomaamatta, että juuri sillä hetkellä niitä suojaustoimenpiteitä oli tarkoitus tehdä.
Minä puutuin asiaan. Sanoin hänelle tylysti, että henkilökunnalla taitaa nyt olla kiire saada nostettua nojatuoleja korkeammalle, sillä vesi jo tulee sisälle kynnyksen yli.
Joskus, kuten eilen, mietin mitä näiden ihmisten päässä liikkuu, kun he eivät lainkaan osaa paneutua tai kenties viitsi paneutua muiden ihmisten asemaan.
Vaikea on myös tietää, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi tehdä.

Kun ihminen elää yksipuolisesti ja sulkee tiedostamattoman pois hän samalla sulkee itseltään vapauden, luovuuden ja uuden pois. Se voi tietää elämänhalun menettämistä, sairastumista.
Tullakseen ehjäksi, uudistuakseen, hänen on tehtävä C.G. Jungin analyyttisen psykologian termiä käyttääkseni ”night sea journey”, matka tiedostamattomaan. Vasta se mahdollistaa ihmiselle kokonaisuuden.
Psykoanalyytikko Lars Ehnberg on kirjoittanut hyvistä työkaluista merimatkaa varten kirjan ”Unia, satuja ja myyttejä” (kustantaja Noxboox). Niiden symbolit voivat muodostua avaimiksi suljettuja ovia aukaistaessa.
Kirja perustuu Ehnbergin peruskurssiin analyyttisestä psykologiasta.
Psykologeista ja psykoterapeuteista juuri Jung on kiehtonut monia luovia ihmisiä eniten. Esimerkiksi elokuvien tekijöistä Fellini on hyödyntänyt häntä filmeissään. Ja yksi parhaista ”merimatkan” merkityksen kuvauksista on mielestäni filmi ”Äkkiä viime kesänä”. http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/akkia-viime-kesana
Ehnberg on kirjoittanut kirjansa lähinnä ammatti-ihmisille mutta siitä saa kyllä vinkkiä kuka tahansa tiedostamattomasta ja Jungista kiinnostunut. Teksti on ”suomea” mutta välillä termistö tekee sen kyllä vaikeatajuiseksi maallikolle.
Toisaalta kirjailija selittää myös hyvin virtuaalimaailmaankin, kuten facebookiin soveltuvia termejä kuten persona, naamio. Sellaisen avulla yhteydenpito muiden kanssa rajoittuu tietylle alueelle. Samoin on laita lääkärin pukiessa valkoisen takin: hän on läsnä ammatti- vaan ei yksityishenkilönä.
En antanut vaikeiden termien häiritä, sillä kirjasta sain paljon ”täkyjä” mietittäväksi. Kuten nimimerkkini Nainen vedenjakajalla sanoo, olen kiinnostunut kahdesta puolestani ja tähtään juuri siihen, mikä Jungista on tärkeää: tiedostamattoman ja tietoisen minäni toimivaan yhteyteen.
Jung tutki pääsääntöisesti tiedostamatonta, joka on monista ihmisistä pelottava. Mutta Ehnberg selittää hyvin kuinka esimerkiksi depressio ei ole häiriötä vaan ikään kuin työkalu eheyden saavuttamiseksi. Kun ihminen ymmärtää sen tai symbolien viestin, hän pääsee eteenpäin.
Minulle unet ovat olleet merkittäviä jo vuosikausia ja olen oppinut tulkitsemaan eritoten yhdenlaisia, elämäni käännekohtia enteileviä unia.
Ehnberg muistuttaakin Jungin korostaneen unen näkijän omien tulkintojen merkitystä. Unet on selitettävä itse, polku on löydettävä ja kuljettava itse.
Mielenkiintoista on, että täällä ulkomailla olen nähnyt paljon unia ja varsin erilaisia kuin kotosalla.
Mielenkiintoinen on myös kirjan uskontoa käsittelevä luku. Se avaa uuden näkökulman uskonnon merkityksestä ihmiselle.
Kirjan lopussa on vinkkejä lisätyökaluiksi: kuvatyö, hiekkakuvatyö, spontaani kirjoittaminen, yms. ja kosolti linkkejä ja kirjaviitteitä niille, jotka haluavat jatkaa matkaa.

Valokuvaaminen opettaa katsomaan. Katsomaan eri tavalla kuin ennen. Aiempaa tutkivammin, tarkemmin.
Kun mielessä pyörii kysymys siitä mitä voisi tänään kuvata, huomio kiinnittyy ympäristöön havainnoiden, puntaroiden.
Huomaan kahden vuoden takaisia katuja ja aukioita täällä talsiessani, että olen kehittynyt kuvaamistaidoissani. Osaan nyt nähdä ympäristön eli mahdolliset kuvattavat kohteet entistä paremmin. Minulla on ”silmää” sille mitä ympärilläni kulloinkin on.
Ammattikuvaajien kanssa vuosia työskenneltyäni en koskaan kuvitellut että itse rupeaisin kuvaamaan. Kynnys hyvien kuvien ottajaksi oli liian korkea heidän työskentelyään nähtyäni.
Mutta niin vain kävi, että kun kamerakännykät tulivat markkinoille minäkin ryhdyin napsimaan kuvia, kuten niin moni muukin.
Ja kuvaaminenhan vei mennessään, vaikka edelleenkin vain harrastuksena sitä pidän. Mukavana harrastuksena.
Sillä kuten sanottu, se opettaa näkemään elämää eri tavoin kuin ennen.
Esimerkiksi ovea, joka on tämän stoorin kuvituksena en havainnut edellisellä kerralla katua kulkiessani. Vaan nyt se pysähdytti minut, koska silmäni etsivät kuvauskohteita entistä tarkemmin.