Nainen vedenjakajalla

Paikat, joissa olemme joskus lomailleet, voivat olla meille peilejä. Näin totesin paikasta, jossa nyt lomailen. Kahden vuoden takaiselle minälleni on sattunut kaikenlaista. Ja ehkä, jos tänne en olisi tullut, samoja huomioita joita nyt olen tehnyt, en olisi tullut hoksanneeksi.
Osa muutoksista, joita tämä peili on näyttänyt, on ilahduttavia, osa taas ikäviä. Ne vain osoittavat elämän kulkua.
Tutut lomapaikat ovat helppoja: kartat ovat jo mielessä ja siten katuja, kauppoja, ravintoloita ei tarvitse etsiskellä. Toki osa liikeyrityksistä on lopettanut, toisia tullut tilalle mutta yleisesti ottaen tutussa paikassa homma on helposti hanskassa.
Kaksi lomapaikkaa on minulle ylitse muiden: Kenia ja Rooma. Varmistaakseni paluuni ikuiseen kaupunkiin kävin heittämässä lantin Fontana Treviin. Senhän sanotaan takaavan paluun Roomaan.
Mutta olen ajatellut, että toisaalta juuri nämä paikat ovat ainutlaatuisuudessaan ehkä sellaisia, joihin ei ehkä olisikaan syytä palata. Ei palata katsomaan sitä peiliä, jonka niissä näkisin.
Huikaisevat onnen tuokiot eivät ole enää niissä mahdollisia, kuoleman ja talouskriisin vuoksi.
Niinpä olen ajatellut, että laulajalle, joka kehottaa ”oi saavu jälleen Roomaan…” on parempi vastata, että saavun mutta vain muistoissani. Ja niissä kyllä vielä monta monta kertaa.

Jo vain: olen tyypillinen helsinkiläinen. Se selvisi tänään, kun luin kaupunkimme infolehdykkää. Se kertoi Kansallismuseon teettämästä tutkimuksesta joka kartoitti hesalaisten lempipaikat.
Ykkösenä oli meri. Ja kaiketi tulos tarkoitti myös meren rantoja. Niillehän helsinkiläiset hakeutuvat. Sen huomasin sunnuntainakin päivälenkillä. Ihmisiä tulee tuohon rantabulevardillemme kävelemään sankoin joukoin.
Ei haitannut, vaikka pakkasta oli seitsemän astetta ja avoin meri hohkasi vielä kylmää kosteutta. Ei, kiva siinä oli katsella harmaan meren laineiden liplatusta, jonka lomassa muutama sorsa uiskenteli. Veneet sentään ovat jo poissa laituritolpilta.
Mereen kiintyminen on hyvin luontevaa helsinkiläiselle, koska pohjoista lukuun ottamatta meri tulee vastaan joka kolkalla kaupungissa, kunhan vaan tarpeeksi pitkälle menee. Tämä pieni niemi kun on meren ympäröimä.
Kun meri on minunkin asuntoani lähellä ja ikään kuin aina läsnä, sitä pitää itsestään selvänä. Sen arvon huomaa sitten ulkomailla, kun on paikkakunnalla jossa merta ei ole niin sanotusti käden ulottuvilla. Merta kaipaa.
Viime talvena minun piti pyytää tuttavaani ajamaan meren rannalle, vaikka biitsi kiinni olikin. Sainhan sentään nähdä merta ja kävellä hietikolla sekä siemailla kupposen kahvia rantakahvilassa paikallisten kanssa.
Kaksi kertaa myös otin taksin ja kävin omin nokkineni kuvaamassa veden äärellä. Siellä tuntui hyvältä.
Olen joskus kirjoittanut, että järven rannalla koen olevani henkisesti rajoittavassa tilassa mutta meren äärellä olo on aava rannaton: siis ajatus voi lentää mihin äärettömyyksiin vaan.
Tätä juttua blogeihini lisätessäni ikkunani alla lainehtiikin sitten Atlantti.

Kallion kirkko, siis se sama, jossa Jari Sarasvuo hiljan saarnasi, ilmoitti että se aikoo pitää päivisin ovensa avoinna . Tämä on minulle mieleen.
En ole kovin uskonnollinen ihminen siinä mielessä että kävisin jumalanpalveluksissa tai yleensä kirkon tapahtumissa mutta tykkään käydä katsomassa kirkkoja rakennuksina ja arkkitehtoonisina taideteoksina.
Kun olen vielä paljon kuvannut kirkkoja olen usein harmitellut sitä että ne ovat arkipäivisin kiinni. Olisin halunnut nähdä niitä sisältä kuten niiden taideteoksia ja muuta sisustusta. Esimerkiksi Temppeliaukion kirkon sisustus on ainutkertaisuudessaan vertaansa vailla.
Ulkomailla käyn usein kirkoissa. Ne kertovat minusta kansasta paljon. Jotkut kirkot ovat häkellyttävän prameita, jotkut taas askeettisia ja vaatimattomia.
Kirkoissa on kiva istuskella ja mietiskellä ihan rauhassa. Ulkomailla ne käyvät hyvin levähdyspaikoista kuumilla ilmoilla. Niiden kiviseinien sisällä on ihana viileys.
Siispä tervetullut tapa tämä jonka Kallion kirkko nyt omii. Sopisi sitten muillekin kirkoille.

Ja kuvahan kertoo. Se on kuin kuvastin. Se kertoo kuvan ottajasta jotain.
Tämä asia, jota en aiemmin ole ajatellut, valkeni minulle yhtäkkiä eilen, kun eräs nuori nainen loihe lausumaan parannusehdotuksen eräästä valokuvastani.
Suivaannuin. Hän esitti minulle rajauksen avulla oman näkemyksensä siitä miten kuvasta tulisi parempi kuin nykyinen. Siis hänen näkemyksensä. Juuri niin.
Hän halusi nähdä kuvattavan kohteen eri lailla kuin minä. Hänelle näkymässä eri asiat olivat tärkeitä kuin minulle.
Niinpä koin, että hänen ehdotuksensa oli aivan sopimaton.
Eri asia olisi ollut, jos kuvattavana olisi ollut joku ennalta sovittu työ, vaikka tietyn henkilön kuvaus. Vaan eipä ollut. Minä halusin nähdä tietyn näkymän kuten halusin ja kuvata sen myös sitten niin.
Kuva, jonka liitän tämän juttuni oheen, kertoo nyt esimerkiksi sen, että minulle Johanneksen kirkko, jonka risti ja lamppu kuvassa näkyvät, ei ole yhtä tärkeä kuin talvinen hämärä maisema. Kirkko on vain viitteellinen ja mahdollistaa silhuetin.
Enempi minua kiehtoo iltapäivän hämäryys, sen salaisuus, sen utuisuus. Juuri näiden kaamospäivien valossa tai valottomuudessa on ihan omanlaisensa viehättävyys. Sitä olen yrittänyt tavoitella monena päivänä.
Vaan tietty tästäkin kuvasta joku voisi sanoa, että onpa huonosti kuvattu kirkko, olisi pitänyt ottaa kuva ihan toisesta kulmasta.
Mutta kun en ottanut. Kun juuri tällaisena kuva on minun kuvani.

Kuittipakko, joka vuoden alusta tuli voimaan, olisi minusta hyvin voinut koskea myös torikauppiaita ja maa- ja metsätalouden harjoittajia. Näin siksi, että tarkoitus on kitkeä kaikkea harmaata taloutta.
En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että kaikki torimyyjät ilmoittaisivat kaikki tulonsa verottajalle. Niin ikään en ole vakuuttunut siitä, että maaseudulla vaikka kananmunien, marjojen ja vihannesten myynnistä saadut rahat tai erilaisten palvelujen, kuten traktorin korjausten tai puiden kaadon apujen palkkiot kulkeutuisivat verottajan tietoon.
Eikö siis tasa-arvo tässä harmaan talouden kitkemisessä olisi ollut tarpeen. Nyt myyjät ovat eriarvoisessa asemassa ja verot sitten maksavat muut kansalaiset.
Mitä itse kuitteihin tulee, ihmettelen kaupassa usein ihmisiä, jotka sanovat, etteivät tarvitse kuittia. Tarkastan aina kuitista onko minua laskutettu juuri siitä mistä pitikin. Kun näet läheskään aina ei ole. Esimerkiksi kaupassa olevien tarjoustuotteiden hinnat saattavat olla kassalla alkuperäiset, siis vailla sitä alennusta joka tarjoustuotteessa ja kaupan mainoksessa lukee. Joskus kuitissa on laskutettu myös ihan väärä ostos eli kassahenkilö on naputellut väärin.
Kuitit voisivat myös olla sellaisella paperilla, joka kestää aikaa. Esimerkiksi apteekkien kuiteissa tulisi säilyä summat vuoden lopun kertymää varten. Joskus ne häviävät jos kuitit unohtuvat valoisaan paikkaan.

Joidenkin ammattien edustajille juhlapyhät voivat olla paljon stressaavampia kuin muille. Yksi tällaisen ammatin edustaja on tuttavapiirissäni. Ei, ei hän ole myyjä eikä taxikuski eikä poliisi, jotka kaikki saavat varmasti osansa hermostuneista juhliin valmistautuvista ja juhlivista kansalaisista.
Tuttavani on kotitalousopettaja. Eli hänen kuuluu virkansa puolesta tietää kaikki mahdolliset kokkaamisen, paistamisen ja leipomisen niksit ja osata ja haluta loihtia juhlapöytiin paremmat herkut kuin muut.
Hänen sukulaisensa, ystävänsä ja työtoverinsa, ketkä nyt heille pistäytyvätkään, olettavat ilman muuta että heillä pöytä on koreana aivan erityiseen malliin. Ja kokoontumisetkin järjestetään mieluusti tämän henkilön kodissa, koska hänen nyt kerran on niin helppo valmistaa pyöräyttää milloin mitäkin tarjottavaa.
Tuttavani on tästä muiden ihmisten itsestään selvästä ” kohteliaisuudesta” joskus aivan voipunut ja tympääntynyt mutta ei saa ihmisille sanotuksi, että hän ihan mieluusti istuisi itsekin joskus valmiiseen pöytään ja söisi muiden valmistamia herkkuja.
Olen ymmärtänyt, että tämä muiden ihmisten nihkeys valmistaa hänelle herkkuja on osin arkuutta. He pelkäävät etteivät osaa saada aikaiseksi tarpeeksi hyvää tarjottavaa. Olen itsestänikin huomannut, kuinka mietin tarjottavaa tälle henkilölle ihan eri lailla kuin muille tutuille. Ostan hänelle tarjoamista mielellään valmiina, en esimerkiksi leivo itse.
No mitä tästä opin? Olen oppinut sen, että en pyydä lähisukulaistani, joka on toiminut ravintolapäällikkönä, miettimään minun juhliini tarjottavaa. En halua käyttää häntä hyväksi, en saada kiristelemään hampaita minun vuokseni kuten tuttavani tekee omien sukulaistensa vuoksi.

Parilla naistuttavallani on joululahjan antamisessa homma hanskassa mitä suurimmassa määrin. Joulu joululta he ovat ilahduttaneet minua yhä uudestaan.
Lahja on ihan säällisen hintainen, sitä uskaltaa niin muodoin toivoakin tietäen ettei se antajaa perikatoon vie.
Lahja on myös vain hitusen työläs mutta antajan kannalta ihan käypänen.
Lahja myös pitää pintansa ja nautittavuutensa vuodesta toiseen. Ei siihen kyllästy.
Lahjaa odotan ihan yhtä innokkaasti kuin muinoin Liisa-nukelleni uusia vaatteita, joita äiti sille ompeli aina jouluksi.
Lahja on englantilainen joulukakku.
Kälyni, hyvä leipoja, alkoi leipoa sellaista minulle aina jouluksi samalla kun leipoi englantilaisen kakun perheelleenkin. Helposti siinä valmistui kaksi samalla.
Minä säästyin, kiireinen kun tuolloin olin, itse turhalta leipomiselta.
Kun käly sitten muutti toiselle paikkakunnalle minulta meinasi joulun alla mennä sormi suuhun. Pitääkö ruveta opettelemaan englantilaisen kakun leipomista vai kuinka, pähkäilin.
No ei, keksin, että myyjäisistä sellaisen voisin löytää. Samalla saisin hankittua ehkä muitakin lahjoja.
Niinpä parina vuonna hankin pakastimeen hyvissä ajoin ennen pyhiä myyjäisistä kakun.
Vaan kun olin surkutellut tätä kälyn pois muuttoa eräälle ystävättärelleni niin hänpä keksi ruveta leipomaan näitä kakkuja itselleen ja minulle joululahjaksi. Ja niin on kakkuasia taas reilassa. Aattona viimeksi popsin lahjakakkua ja osa on pakkasessa odottamassa uutta nautiskelua.

Tuskin on sattuma, että tänä aikana meitä koukuttavat sellaiset tv-sarjat, joissa tapahtumat sijoittuvat menneeseen aikaan ja miljööseen. Näinhän on asian laita esimerkiksi Downton Abbeyssa, Sydämen asialla-sarjassa ja Naisten paratiisissa.
Tällaiset sarjat, jotka ovat ihan hyvin tehtyjäkin, sallivat meille hetken hengähdyksen aika kovasta maailmanmenosta. Mehän valitsemme tv-ohjelmat tietoisesti, joten ne tulevat johonkin tarpeeseen.
Näissä sarjoissa ja niitä katsellessa hektinen kiire väistyy, ihmissuhteissa viipyillään, miljöö on vähemmän tekninen ja mutkattomampi kuin omamme. Näitä sarjoja katsellessa lepäämme hetken. Luvallisesti.
Joulun yksi viehätys piilee samanlaisessa tunnelmassa ja joskus miljöössäkin kuin näissä menneen ajan tv-sarjoissa. Jouluna kiire väistyy, ihmiset istuvat päivällispöydissä pitkään ja keskustelevat kauan ja hartaasti edes kerran vuodessa. Ja laiskakin saa olla. Menneen maailman lumo laskeutuu maan päälle hetkeksi.
Kävin hiljan Helsingin ortodoksisella hautausmaalla ja aistin siellä samantapaista, sanoisinko, tsehovilaista atmosfääriä. Se juontui jo kauniista kappelista ja muistomerkeistäkin. Mennyt maailma pois nukkuneine ihmisineen oli kaunis. Kuvani pienestä kappelista on ihastuttanut monia enkä ihmettele. Siitä huokuu tietty levollisuus ja iäisyys.
Joulun rauhaa!

Ajoin eilen Mechelininkadun uusien pastellien kerrostalojen ohi. Niiden väri kiinnitti huomioni. Ja nimenomaan vierekkäin nämä vaniljan, lilan, lehmuksenvihreän, vaaleanpunaisen ja kellertävän väriset talot olivat hauskan värisiä.
Joskin valkoinen on lempivärini ja tykkään asua valkoisessa talossa, niin kieltämättä tällaiset katukuvaan ilmestyvät uudenväriset talot viehättävät silmää.
Samoin oli laita uusien Eiran talojen. Niiden voimakkaan väriset seinien osat piristävät.
Mechelininkadun uudet talot muistuttavat väritykseltään muuten Eiran vanhoja pastelleja villoja. Huvilakadun varrella esimerkiksi olen ihastellut näitä sävyjä talojen koristeellisuuden lisäksi.
Ymmärtääkseni tällaiset talojen värit toimivat myös ihan käytännöllisellä tasolla. Ne ovat kunkin talon tunnusmerkkejä.
Voisin hyvin kuvitella opastavani vierasta, että hän tunnistaa talon sitten vaikka lilasta väristä tai Eirassa talon seinän voimakkaasta sinisestä osasta.
Kun pääosin kustannussyistä kaikenlainen vanhanaikainen kaunis turha koristelu taloistamme nykyisin uupuu, värit sitten pelastavat osin rakennusten ulkonäköä.

Seitsemän kymmenestä suomalaisesta on kiinnostunut tieteen kehityksestä ja saavutuksista. Olemme siis kiinnostuneita faktoista. Niitähän tiede tuottaa.
Tämän mukavan tiedon paljastaa Tiedebarometri 2013.
Se myös kertoo, että tämä kiinnnostuneiden joukko on kasvanut kahdeksan prosenttia sitten vuoden 2010. Tämäkin on hyvä. ”Sinisilmäisten” määrä siis vähenee.
Kaikkein kiinnostuneimpia tieteen saavutuksista ovat 26-35-vuotiaat suomalaiset
Niin kauan kuin minä muistan kiinnostuksen kohteista ykkösen paikalla on ollut lääketiede. Ja niin on nytkin.
Meitä kiinnostavat ihan ymmärrettävästi lääketieteen saavutukset, kuten uudet hoitomuodot ja lääkkeet. Ja oma näppituntumani on myös se, että uutuudet otetaan meillä käyttöön järkevästi, ei heti suin päin, kun jossain maailmalla hyvä tulos hoidosta on saatu. Ei, meillä seurataan asiaa jonkin aikaa ennen käytäntöön soveltamista.
Oma käsitykseni on myös, että tieteen tuloksista kertovista tietolähteistä internetiä me suomalaiset osaamme käyttää järkevästi. Huuhaa-tulokset tai esimerkiksi lääkeyritysten ylioptimistiset ja mainostavat sivustot esimerkiksi lääkkeiden kehityksen saralta eivät ihan helposti ota tuulta täällä vaan asialliset, lääkärien lanseeraamat sivustot ovat suosituimpia.
Kakkosena kiinnostuksen kohteista ovat ympäristöalan tieteiden tulokset. Niitä seurataan tiiviisti.
Ja tietty entisen Nokialandian kansalaiset ovat kiinnostuneita tietotekniikan saavutuksista.