Nainen vedenjakajalla

[IMG undefined
Olin oikein innoissani vieraillessani veistospuistossa. Se on kiva uusi tapa esitellä veistoksia.
Sellaisen puiston näin ensimmäisen kerran Las Palmasissa, Siellä konsertti- ja kongressitalon, Alfred Krause auditorion, ympäristöön, meren rannalle oli asetettu paljon suuria veistoksia. Kuvasin niitä merta vasten.
Samoin onnistuin joidenkin veistosten kuvaamisessa täällä Suomessa.
Didrichsenin taidemuseon pihalle on meren puolelle osa veistoksista aseteltu kauniisti luonnon keskelle. Toiset veistokset ovat talon tien puolella vastaanottamassa vieraita.
Kun kaikki tämä on vielä ilmaista ja milloin tahansa ihmisten nähtävissä, ei voi kuin kiittää ja onnitella museota hienosta hankkeesta.
Minäkin kävin katsomassa veistoksia eräänä sunnuntain aamupäivänä jolloin museo ei ollut auki eikä kansaa kävelemässä puistossa. Sain kuvata rauhassa.
Vastaavia veistospuistoja voisi olla maassamme muuallakin. Ne toisivat taidetta helposti ihmisten nähtäville.

Se oli silloin kun Leilalla ja minulla kummallakin oli hankaluuksia avioliitoissamme. Silloin Leila antoi minulle joululahjaksi tuon esiliinan.
Kas, minulla on vielä tallella panta jota käytin hiuksissani tennistä kollegani kanssa pelatessani. Löimme palloja aina maanantaisin. Kuvittelimme pallon olevan se henkilö, johon olimme viikonvaihteessa ärtyneet, jos harmituksia oli ollut.
Tällaisia löytöjä tein siivotessani kaappeja, kun taloyhtiö ilmoitti tuovansa pihalle lavan, johon voi viedä tarpeetonta roinaa.
Kaappeja tyhjentäessäni vastaan tuli myös valokuvakehys, josta olin poistanut kuvan. Se oli henkilöstä, jonka olin halunnut unohtaa hänen poistuttuaan elämästäni.
Oliko välirikko ollut virhe? Sitä istuin hetken pohtimassa. Jos se sitä olisi ollutkin, päätökseni olin tehnyt parhaan silloisen tietoni perusteella. Ehkä nyt toimisin toisin. Vaikea sanoa.
Samantapaista kertoi italialainen ystäväni, joka vieraili viikonvaihteessa Suomessa. Hän oli tehnyt aikoinaan oman päätöksensä ja oli vielä tyytyväinen siihen. Mutta hän oli toppuutellut poikaansa päättämästä samoin, kun poika oli kysynyt isänsä mielipidettä.
Rehellinen virheiden, omien ja toisten, tutkaileminen onnistuu silloin, kun olo on turvallinen. Ja sitä se on silloin, kun ihminen erottaa teot itsestään. Virhettä ei tarvitse hyväksyä mutta ihminen sinänsä täytyy. Vaikka olisin tehnyt virheen, olen silti kunnon ihminen. Mutta virhettäni minun ei tarvitse aina hyväksyä. Eikä toinenkaan ihminen ole totaalisesti huono, vaikka virheen olisi tehnytkin.
Kerran virheistä keskustellessani eräs henkilö sanoi Beatlesien kappaleen Yesterday olevan hänelle läheinen. Hän oli kuunnellut sen tarkoin juuri menneiden virheidensä vuoksi. Kappale oli koskettanut häntä syvästi.

On oikein osuvaa sanoa, että olen saanut tuta kantapään kautta sen mistä Metro-lehti kertoo: Stanfordin yliopiston tutkimus osoitti, että kävelyllä käyneet henkilöt olivat 60 prosenttia luovempia ideointiasioissa kuin ne, jotka olivat istuneet.
Olen kerran jos toisenkin nimenomaan tietoisesti käyttänyt kävelyä saattaakseni päätökseen jonkin luovan prosessin,
Se on jäänyt viittä vaille valmiiksi kun olen lähtenyt kävelylle meren rannalle, jossa tykkään liikkua.
Meri myös on lisäaspekti luovalle prosessille. Se luo illuusion laajasta, rajattomasta mahdollisuudesta.
Tietoisesti en ole ajatustyötä pyrkinyt tekemään kävelyllä, vaan pikemminkin kytkemään vapaalle. Mutta niin vain ovat ajatukset muhineet päässäni ja valmistuneet pikkuhiljaa kiteytyäkseen.
Joskus olen fysioterapeuttini kanssa keskustellut siitä miksi juuri kävely kirvoittaa luovuuttani.

Hänellä on yksi selitys: verenkierto vilkastuu, pää selkenee, kun saa happea.
Kantapään kautta siis on tullut luovuutta.Ja ilmaiseksi.Ja helposti.

Asumistyytyväisyyttä hiljan tutkittaessa erääksi tulokseksi tuli jonkin sorttisen yhteisöllisyyden kaipuu. Se ei ollut järin voimakasta mutta saattaisi lisätä viihtyisyyttä taloyhtiöissä.
Yhteisöllisyyttä kaipasi eilen myös eräs ystävättäreni. Hän mietti mistä keksiä itselle sopiva yhteisöllinen harrastus. Kielikurssit ja jumpparyhmät eivät häntä nyt kiinnosta.
Kysyin miten olisi kirjallisuusryhmä? Sellaisesta kuulin hiljan kollegaltani. Ryhmäläiset keskustelevat kirjallisuudesta ja tapaavat joskus kirjailijoita. Kahvittelu tietty kuuluu kuvaan mukaan.
Itse koin aikoinaan mielenkiintoiseksi erään filosofin vetämät ryhmät. Niissä joku aina alusti jostain teemasta ja sitten aiheesta keskusteltiin. Yhteisöllisyys tässä kokoonpanossa lopahti siihen, että ravintolalla ei ollut enää mahdollisuutta antaa ryhmän käyttöön tiloja.
Mielenkiintoiseen yhteisöllisyyteen törmäsin jokunen päivä sitten eräässä toimitalossa käydessäni. Kivisellä pihamaalla oli vihanneslaatikoita ja kurpitsa rönsyili niiden lomassa. Menin ihastelemaan laatikoiden sisältöä ja siellähän oli monen sorttisia kasveja.
Pihamaalla sattui olemaan myös nainen, joka kasteli kasveja. Pitkää letkua ohjaillessaan hän kertoi minulle että hänen työpaikallaan oli kertynyt pieni porukka joka oli halunnut ruveta kasvattamaan näitä kasveja.
Se kuulosti mukavalta yhteisöllisyydeltä.
Porukan toimissa siten yhdistyi kaksi tärkeää asiaa: yhteisöllisyys ja puutarhan hoito.
Onhan näet olemassa sanonta, että mikään muu ei ole tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää. 

Omaan napaan tuijotteluun on pitänyt kiinnittää muutamana viime päivänä taas vähän entistä enemmän huomiota.
Kollega valitti, että pomo ei ollut vastannut hänen viesteihnsä ja niinpä hän ei päässyt hommissaan eteenpäin.
Myös minulla oli kokemus, jonka mukaan minun viestiäni ei otettu huomioon säälliseen aikaan.
Yhdessä marmatimme sitten asiaa. Ja terästäydyimme sitten.
Kyse ei ole siitä, että toinen ei haluaisi tai vähättelisi juuri minua. Näin elokuun alussa kyse oli mitä varmemmin siitä, että lomalta palattua oli koko joukko asioita kasaantunut ja ne piti ensin purkaa.
-Etköhän parin viikon kuluttua viimeistään saa vaastauksen, lohdutin kaveriani.
Minä sain tänään, viikon kuluttua. Ja ilmi kävi, että minua ei suinkaan oltu unohdettu.
Tällaisessa tilanteessa sitä helposti ottaa itseensä. Ja silloin on syytä laittaa jäitä hattuun.
Ongelmasta on syytä irrottautua eikä tempoilla ja luulotella vihaisena.

Minulla on kokemusta kimppakämpän vuokralaisena ja vuokralle antajana.
Vuokralaisena olin nuorena parissakin kimppakämpässä, jotka nyt ovat kuulemma talousahdingon vuoksi entistä suositumpia.
Kumpikin asunto oli iso ja kullakin meistä vuokralaisista oma huone.
Vuokran maksusta ei tullut ongelmia. Sen hoidimme säntillisesti. Mutta muissa asioissa tökki. Esimerkiksi toisessa asunnossa oli tyttö, joka tapasi syödä meidän muiden ruokia jääkaapista niin että kun ruokien hankkija tuli kotiin ja meinasi ruveta iltapalalle, jääkaapistapa ei löytynytkään hänen ostamiaan ruokia. Sanomistahan siitä tuli. Kun vielä meillä jokaisella oli vain vähän rahaa, tytön ”lainailu” kävi myös kukkaron päälle. Asia oikeni vain muutaman tiukan joukkopuhuttelun jälkeen.
Myös toisessa kimppa-asunnossa oli rahaongelmia. Kun puhelin oli vain yhdellä vuokralaisista, hän joutui maksumieheksi kun muut vieraineen soittelivat selän takana.
Kimppa-asuminen voi toisaalta siis olla edullista, toisaalta taas ei.
Vuokranantajana sain aina vuokrarahat ajallaan ja kaikki sujui muutenkin mallikkaasti. Sopimuksen olin teetättänyt hyvällä toimistolla, joka muiden muassa tutki kahden miesvuokralaiseni luottotiedot etukäteen.
Mutta sopimuksen miehet joutuivat sanomaan irti ennen luultua aikaa, koska toinen sairastui vakavasti ja joutui takaisin kotipaikkakunnalleen, sairaalaan.
Siinä vaiheessa sopimuksen yhteisvastuupykälä oli minulle paikallaan. Toinen vuokralaisista joutui hoitamaan asiat, kuten loppusiivouksen, molempien puolesta.
Siispä kimppa-asunnon vuokralaiseksi meno tai vuokralle anto edellyttää tarkoin harkittua vuokrasopimusta.
Tähän on nyt kiinnittänyt huomiota myös Suomen Vuokranantajat ry.

Oppi omista matkakokemuksistani on mennyt minulle perille. Olen toiminut nyt paria Suomessa vierailevaa italialaista ystävääni kohtaan siten kuin toivoisin minua ulkomailla kohdeltavan.
Olen näet ollut suivaantunut siitä, että minulle aina kerrotaan mitä minun pitäisi käydä katsomassa, mitä syödä, jne. Sen sijaan minulta ei ole kysytty mitä haluaisin nähdä.
Siispä kuulostelin huolellisesti mitä nämä kaksi italialaista oikein halusivat. Ja tällaisia olivat toiveet:
Koska he olivat tulleet Suomeen kuumaa pakoon, he nyt hellepäivinä halusivat varjoon, meren äärelle terassille, jossa kävi tuulen virekin.Kylmä drinkki siellä teki terää.
He halusivat tietää mistä voisivat ostaa edullista ruokaa, koska täällä ruoka on puolet kalliimpaa kuin heillä. Kun selvittelimme syitä, kävi ilmi, että pari suurta ketjua eivät hallitse markkinoita, vaan niillä tarjoavat tuotteitaan monet pienet yritykset.
He eivät halua grillata lihottavia makkaroita suomalaiseen tapaan vaan mielivät kasvisruokaa. Mustikat olivat heille mieleeen. Niistä oli syntynyt hyvä piirakka.
-Kunpa pääsisin jonnekin mustikoita poimimaan, huokasi toinen ystävistäni.
He kävelevät mielellään. Siinä näkee ympäristöä omassa tahdissaan. Ja yhtenä syynä on myös raha: Italiassa kulkuneuvoissa pääsee puolet halvemmalla kuin täällä. Turistiajelut ping pong viittelyineen eivät siis kiinnosta heitä.
Tavanomaiset Kiasma ja Musiikkitalo ja muut suuret kohteet eivät turistirysinä niin ikään olleet heille ykkössijalla. Ei, he pyysivät minulta listaa pienistä gallerioista ja halusivat tietää missä näkisi suomalaisia animaatioita.
Ja yhtä toivetta en lainkaan ihmetellyt, koska se on sama kuin itsellänikin: päästä paikalliseen kotiin näkemään arkea ja ihmisten tapaa elää ja asua.

Suomalainen, kuten myös minä, kaipaa asumiseltaan ennen muuta omaa rauhaa. Kiinteistömaailman teettämän Asuminen ja Onnellisuus -tutkimuksen perusteella suomalainen viihtyy parhaiten oman kodin rauhassa ja kaukana naapureista. Vain viidennekselle vastaajista naapureiden tunteminen ja tiivis yhteisö on tärkeää.
Tämä tieto osui minulle aivan nappiin juuri nyt, sillä olen harmitellut naapurin liikaa tunkeilua. Olen miettinyt kuinka olla kohtelias, sillä sitähän naapureille kuuluu olla ja haluankin olla mutta sitten toisaalta pitää tietyn välimatkan.
Naapuri on omissa ongelmissaan soitellut minulle pari kertaa ja rimpauttanut ovikelloakin. Sitä en halua. Haluan olla omassa rauhassa kuten siis useimmat suomalaiset. Haluan ottaa vastaan vain niitä vieraita joita itse haluan ja silloin kun itse haluan.
Toki minulla on naapureiden kanssa siinä mielessä hyvät ja tuttavalliset välit, että joskus jeesaamme toisiamme jos se kummallekin sopii. Mutta näin tapahtuu harvakseen ja todellisessa pulassa, ei vain silloin kun itsellä on jokin ongelma vatvottavana. Jo perusturvallisuuden vuoksi naapureihin tulee olla sellaiset välit, että ovikelloa voi soittaa ja puhelimella ottaa yhteyttä jos todellinen hätä tulee.
Mutta rajan veto onkin sitten taiteen laji. Todellisen hädän ymmärtää itse kukin mutta tunkeilu on sietämätöntä.
Kiinteistömaailman selvityksen mukaan naapureista aiheutuvat häiriöt nousivat toiseksi suurimmaksi asumisen tyytyväisyyttä heikentäväksi tekijäksi (38 %). Tutkimuksen perusteella naapuri on suomalaiselle enemmän uhka kuin mahdollisuus.
”Tärkein kyselyssä esiin noussut pointti on yhteisön näkymättömyys. Väestötason kyselyissähän nimenomaan yhteisöllisyyteen ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät tekijät ovat selkeästi yhteydessä onnellisuuteen”, tuloksia analysoi tutkijatohtori Arttu Saarinen Turun yliopistosta.
Yhteisöllisyyttä käsitykseni mukaan pyritään lisäämään monin tavoin nykyään. Ja mahdollisuus yhteisöllisyyteen on hyvästä. Mutta miellyttävä yhteisöllisyys on vapaaehtoista ja siihen voi osallistua silloin kun se itselle sopii. Se on kaukana pakkopullasta.
Kivaa yhteisöllisyyttä ovat esimerkiksi lenkki- ja joulusaunamahdollisuudet taloyhtiöissä tai pihapiirin taloyhtiöiden yhteiset golfkilpailut tai kesäjuhlat. Niihin osallistuvat ne jotka haluavat, eivät kaikki.
Asumiseensa erittäin tyytyväiset kokivat kuitenkin naapureiden tuntemisen ja tiiviin yhteisön muita vastaajia tärkeämmäksi.
”Tämä herättää väistämättä ajatuksen, että tulisiko asuntopolitiikkaa ja yhdyskuntasuunnittelua tehdä kuitenkin enemmän yhteisöllisyyden maksimoimisen näkökulmasta. Useassa tapauksessa kun esimerkiksi tietyntyyppisen palvelujärjestelmän- ja kaavoitusratkaisujen avulla on mahdollista lisätä yhteisöllisyyttä ja sitä kautta onnellisuutta”, Saarinen jatkaa.
Minulle tulee ensimmäisenä mieleen se ratkaisu, jota tulevaisuuden tutkijat ovat povanneet. Kerrostaloihin tai pihapiirin taloihin voi tulla yhteisiä autoja, joita asukkaat sitten lainaavat tarpeen tullen. Näin päästään eroon käytännöstä jonka mukaan jokaisella on oma auto. Ympäristöystävällisyyttä nääs.

Rakastuin vajaa kuukausi sitten ensi silmäyksellä. Ja sekös kummastutti minua suuresti. Miksi ihmeessä nyt, kun tuttavuus oli jatkunut jo iät ja ajat, lapsuudesta lähtien.
Mutta niin vain kävi. Rakastuin taloon. Arkkitehti Alvar Aallon ateljeehen Munkkiniemessä. Tunne humahti minuun kun astuin isoon ateljeehuoneeseen ja aistin sen huumaavan valoisuuden. Aallollehan on aina ollut tärkeää antaa päivänvalon tulvia sisätiloihin. Kattoikkunat ovat hänen taloissaan sitä varten.
Hämmästelin asiaa kotiin tultuani päiväkausia. Palautin mieleeni elämääni Aallon vaikutuspiirissä. Koko elämäni on nivoutunut hänen tuotantoonsa.
Lapsena vanhempieni kanssa kävimme teatterin ensi-illoissa. Teatteritalo oli Aallon suunnittelema. Muistan ihastelleeni ja ihmetelleeni suuria pylväitä.
Myöhemmin sama talo otettiin uuteen käyttöön ja sen yhteen osaan tuli ravintola. Siellä nuorena naisena istuin erään miesystäväni kanssa drinkillä.
Elämäni toinen kesätyöpaikka oli suuressa virastotalossa, joka sekin oli Alvar Aallon suunnittelema ja nyt suojeltu kohde. Talo oli minusta aika ruma mutta suojelu juontaa nyt siitä, että talo on tyypillinen oman aikansa tuote.
Töitä tein myöhemminkin eräälle työnantajalle, jonka toimitilat sijaitsivat Aallon suunnittelemassa talossa. Tiedostin sen mutta liiemmin en taloa katsonut.
Nuorena myös opiskelin Aallon suunnittelemassa yliopistossa ja sen talon koin hyvin kauniina. Vaikutelma oli sama myöhemminkin kun vuosien jälkeen taas pistäydyin entisillä kotikulmilla.
Kummityttöni sitten pääsi ripille Aallon varhaistyönään suunnittelemassa pienessä kirkossa. Se on koruttoman kaunis, yksinkertainen ja selkeä kuten kaikki Aallon työt.
Äitini sukujuuriin tutustuessani Pohjanmaalla kuvasin sieltä kotoisin olevan Alvar Aallon varhaista tuotantoa. Siis myös äitini eli elämänsä Aallon vaikutuspiirissä. Ja muistan äitini joskus kertoneen jotain kuuluisasta arkkitehdistamme ja näyttäneen jonkun talon, jossa hän oli asunut.
Työni vuoksi kävin silloin tällöin Kulttuuri-talossa ja Finlandia-talossa, joka on Aallon töistä kuuluisimpia. Ja viime kesänä sitten kiertelin Finlandia-taloa tunnin verran ja ihastelin ja kuvasin yksityiskohtiakin.
Ja mitenkähän monta muuta Aallon taloa olen elämäni aikana tangeerannut. Ja tietty minulla kuten monella suomalaisella on Aallon maljakko ja tuoli. Ne ikään kuin kuuluvat suomalaiseen kotiin.
Alvar Aalto on ollut elämässäni itsestään selvyys mutta oikeastaan vasta nyt muutamana viime vuonna hänen talojaan kuvatessani olen alkanut ymmärtää hänen töidensä upeuden. Mutta Aallon ateljeehen menin vierailulle erään ranskalaisen arkkitehdin toivomuksesta. Hän tutkii Aaltoa ja halusi minun kuvaavan Aallon taloa.
Hänelle kiitos rakastumisestani taloon.

Harmiteltuani tässä jonkun päivän tuttavieni päättämättömyyttä olen todennut, että he käyttävät kutakuinkin aina samaa kahta sanaa.
Ja tämä sanapari on sellainen stressin lähtölaukaus. Niistä sanoista alkavat epävarmuus ja ärsytys.
Sanat ovat ”varmistetaan vielä”.
Jotain siis sovitaan ja ihmiset kahlehditaan odottamaan tapahtuvaa. Mutta voi olla, että mitään ei tapahdukaan.
Kun työelämässä toinen sanoo että ”varmistetaan vielä”, tapaamista kipeämmin tarvitsevan tulee lykätä muita tapaamisiaan ja menojaan ja jäädä odottavalle kannalle, tärkeän osapuolen armoille.
Ystävien ja tuttavien kesken ”varmistetaan vielä” on merkki siitä, että joku mielenkiintoisempi ja tärkeämpi henkilö tai tapahtuma voi ilmaantua toiselle ja siinä sitten saa sanojen kohde tuntea itsensä kakkoseksi ja vähäpätöiseksi.
Työasioissa ”varmistetaan vielä” voi olla tietty paikallaan kuten nyt parissa tuttavieni tapauksessa. Toinen vaihtoi työpaikkaa ja menot menivät uusiksi kertaheitolla. Toinen valitti rahapulaa, mikä sekin, jos oikeasti euroista on puute, on kyllä pätevä syy lykätä lukkoon lyömisiä.
Mutta tuttavien kesken, jos vain mielenkiintoisempaa voisi olla näköpiirissä, itse kukin voisi harkita kohteliasta kieltoa varmistajalle ja tehdä omat suunnitelmansa.
Tästä sanaparresta ärsyyntyminen on minulle itsessään harmin paikka, koska pyrin elämään sen tietoisuuden varassa, että varmaa on vain epävarma ja tänä päivänä pitäisi elää niin hyvin kuin mahdollista vain tätä päivää.