Tämä viikko on ollut todellinen menneisyyden haamujen, koottujen ahdistusten ja ylikuumentuneen, mutta apaattisen pohdinnan sekametelisoppa.
Kaikki alkoi sunnuntaina. Heräsin todellisena Kallio(vuorte)n Kultaruusuna, kiskaisin naamaani puoli litraa limsaa ja litran vettä ja tassuttelin hakemaan Hesarin. Laahasin Hesarin, suklaata, limua, vettä, hedelmäsalaattia ja teemukin sängyn viereen ja varustauduin viettämään mukavan lukuhetken.
Mukavuus karisi silmistä Hesarin D-osassa, jossa oli laaja juttu Lääkelaitoksen uudesta kotikaupungista; todellinen ylistyslaulu Kallavedelle, luonnolle ja "rehelliselle sopivankokoisuudelle". Koko tammikuun sairastanut fysiikkani ja työhuolten rasittama psyykeni eivät tästä tykänneet. Luin jutun oksennustani nieleskellen, ryttäsin lehden lehtikoriin, läpsäisin itseäni poskelle ja ryhdyin lukemaan ihanaa uutta kirjaani. En silti hallinnut muistojani, jotka kiusasivat minua koko päivän huipentuen yöllisiin painajaisiin.
*
Kun istuin maanantaiaamuna silmät myyränkoloina aamubussissa ja tuijotin tyhjin silmin eteeni, katsoin itseasiassa jälleen kerran erään ihmissuhteen filminauhaa. Elokuvissa avoimet loput ovat ihania - edellyttäen, että ne eivät jää leijumaan ilmaan, kuten tämän ihmissuhteeni loppu jäi toisen osapuolen kadottua elämästäni ilman mitään selitystä tai ennakkovaroitusta. Kylmintä tilanteessa oli se, että kyseinen toiminta ei lainkaan sopinut siihen kuvaan, joka minulla oli kyseisestä ihmisestä. Myöskään hänet tavanneet ystäväni eivät voineet ymmärtää tilannetta. Kokosin edellisenkin suhteen jäljiltä repalaista uskoani ihmisyyteen ensin kodin yksinäisyydessä ja ryntäämällä miedosti koheltaen baanalle. Tragikoomista oli, että minut parsi jälleen suurin piirtein kokoon hyvän ystäväni ohella mies menneisyydestä - täydellinen sielunveli, joka "joskus voisi jutella vähän sen fadeawayn kanssa miesten kesken, jos samoille mestoille sovitaan".
Menneisyyden haamujen kanssa olisi pakko elää sovussa tai ainakin saada ne unohtumaan. Olen sen verran lapsellisen hyväuskoinen ihminen, että haluaisin saada aina asiat kunnialla päätökseen, vaikka se onkin usein mahdotonta.
*
Vaikka en haluaisi enää koskaan tavata hra fadeawayta, haluaisin silti tehdä fiilikseni tietäväksi. Luultavasti seisoisin häntä vastapäätä ja katsoisin kaikella halveksunnallani häntä silmiin, antaen hänen tietää oman säälittävyytensä. Minun ei tarvitsisi sanoa mitään, sillä hänen mukaansa ilmeikkäistä silmistäni kuulemma ymmärsi ajatukseni. Nyt ei suurta tulkintaa tarvittaisi, ja tämä filminauha saisi lopputekstinsä ja paikkansa hävitettävien listalla.
