Kauneus on katsojan silmässä

Ulkona on harmaa ilma; aamulla kaunis auringonnousu lupasi upeaa keliä. Lähdin silti ulos, sillä eilisen sisällä istuminen harmitti. Koulutuspäivä oli upeassa ympäristössä, jota ei hyödynnetty mitenkään. Se otti päähän ja rankasti. Olisi ollut ihana tutustua yllättävän lähellä olevaan metsäidylliin, mutta istutaan kuitenkin sisällä pöydän ääressä ja kuunnellaan luentoa.

Astelin ulos sateenvarjon alla musiikkia kuunnelle. Muistelin edellistä päivää ja iltaa, kun lähdimme pitkän päivän jälkeen ulos työkaveriporukan kanssa. Joimme ja söimme hyvin ja lähdimme ajoissa kotiin. Vaikka päivä olikin pitkä ja rasittava, teki seura siitä hyvän.

Olen monesti miettinyt, millaista elämäni olisi, jos en olisi aikoinani tarttunut tähän työtilaisuuteen. Olisin ehkä saanut opintoni valmiiksi. Asuisin ehkä halvemmin. Minulla olisi kenties vakkarityö. Voisin olla työttömänä. Voisin olla turhautuneena entisessä työssäni.

Askel uuteen suuntaan muutti elämäni. Suurin bonus on mielekäs, vaikkakin raskas, työ ja mielettömät työkaverit. Kaikkien kanssa ei voi olla bestis, eikä kuulukaan. Tärkeintä on se, että tuntee kuuluvansa hyvään ja luotettavaan porukkaan, jolta saa tukea kaikessa tekemässään. Hyvän työkaverin kannustus ja tuki eivät ole kritiikittömiä, mutta ovat lähes pohjattomia onnenlähteitä.

Kun lähdin iloisesta työkaveriseurasta, tuntui vähän surulliselta mennä hiljaiseen kotiin ja ryhtyä töihin. Toisaalta hiljaisuutta kaipaa kaiken kiireen keskellä, mutta toisinaan se vain alleviivaa toisten hetkien raskautta. Vaikka asuntoni on keskeisen sijaintinsa vuoksi monen tuttavani ja ystäväni satunnainen unipaikka ollut useasti, viihdyn kuitenkin ihan hyvin yksin. Kenties siihen kiteytyy elämäni suurin paradoksi: halu pitää oma rauhansa ja toisaalta halua löytää rinnalleen ihana ihminen.

Koska ulkona sataa vettä, on yksiasuvien virallinen kävelyilma. Avaan varjoni ja lähden haistelemaan tuulta.