Levoton Tuhkimo

Istuin eilen merenrannassa ja katselin ohikulkevia ihmisiä, ohi lipuvia veneitä, hurjastelevia vesiskoottereita ja laiskasti laahautuvia rahtilaivoja. Vastapäisestä Suomenlinnasta kulkivat lautat jatkuvalla syötöllä, lokit kirkuivat ja syöksyivät niiden vanavedessä.

Minä pidän rahtilaivoista ja vanhoista purjelaivoista. Tulee vastustamaton halu päästä kyytiin, vaihtaa toisessa satamassa toiseen laivaan ja jatkaa matkaa. Samalla tavalla katselin pohjoisessa asuessani lentokoneita. Katsoin, miten kone nousi joen vastarannalta, teki jyrkän kaarroksen ilmassa ja lähti kohti etelää. Elämäni oli rauhallista ja rentouttavaa, vain minä olin levoton. Olisin halunnut lähteä koneen mukana jonnekin. Ihan vain jonnekin. Jonnekin kauas pois.

Huomaan taas levottomuuteni kasvavan koko ajan. Talvella olin niin kiireinen, että se levottomuus jäi kiireen jalkoihin. Sitä lepyteltiin vimmaisella baarivaeltelulla, urheilulla ja keikkariehumisella. Olennaista oli liike, ei saanut eikä voinut pysähtyä. Kun muut lähtivät pokaamaan yöseuraa, minä hiivin kotia kohti yksin ja edelleen levottomana. Joskus kävelyseurana oli vanha tuttu kaveri, joka ei yritellyt mitään. Omalla tavallaan yhtä levoton kuin minäkin.

Persoonaani on aina kuulunut tietynlainen tempoilevuus. Pystyn varsin hyvin esittämään mallikelpoista ja elämään sääntöjen mukaan. Silti kaikki minut tuntevat tietävät, etten oikein sovi mihinkään kuvioihin. Opiskelupaikkakunnan ystäväporukan kanssa tästä on jo tullut pieni ongelma. Aiemmin pidin levottomuuteni paremmin aisoissa, nyt en enää viitsi. Se pieni kiltti tyttö on kasvanut isoksi, se on saanut rohkeutta ja uskaltaa myös tehdä odottamattomia. En tee edelleenkään mitään typerää, mutta saan jatkuvasti kuulla kakaramaisesta käytöksestäni. Niinpä, joskus ikä tekee sen, ettei enää jaksa miellyttää ihmisiä koko ajan. Kaikki ihmiset eivät koe ja tee asioita samassa järjestyksessä.

Sinällään huvittavaa, että vähiten tempoiluni on haitannut nykyisessä työssäni. Kun työskentelee pääasiassa teinien kanssa, on tiedossa aina myrskyä, oli sää sitten tyven tai ei. Siellä sopii hyvin joukkoon, vaikka aikuisena kuuluisikin se tyven olla. Lähimmät kollegani, itseäni vanhempia molemmat, ovat myös omalla tavallaan opettaneet minulle, että tempominen on aina sallittua. Heissä on molemmissa melkoista anarkiaa, takanaan kokemuksia, joista on opittu. Usein kantapään kautta.

Nämä kaksi maailmaani, työ ja opintomenneisyys, kohtasivat kesäjuhlilla taannoin. Opiskeluaikainen ystäväporukka huomasi, että tempoilustani huolimatta minä melkein sovin jonnekin. Täytyy toivoa, että se muistetaan. Minä olen ihan tarpeeksi kauan ollut se, joka on jaksanut joustaa.

Tämänhetkiseen levottomuuteeni auttaa nyt vain yksi asia. Lähden hakeman pullaa lähikaupasta. Se auttaa. Ainakin hetkeksi.