Old-fashioned girl

Kiertelin tänään kaupungilla etsimässä jotain vaatetta syksyksi ja kypsähdin kauppojen muzakkiin aivan totaalisesti. Aivan hirveää scheissea, josta tulee vain pää kipeäksi.

Vaatteissa oli onneksi enemmän hurraamista - toisaalta odottelen koko ajan sitä goottilaistyylistä settiä, jota olen nähnyt eurooppalaisissa naistenlehdissä ja tyylisivustoilla. Kuolasin juuri eilisiltana täyspitkää mustaa samettitakkia (muistaakseni) brittiläisen Oasiksen mallistossa ja katselin mielettömiä popoja jollakin saksalaissivustolla. Molemmat ovat todellakin yltiöjärkeviä hankintoja meikäläisiin olosuhteisiin...

Kun palasin kaupungilta varpaat riekaleina (unohdin taas teipata muutamat varvasparoistani, jotka ovat saaneet nauttia varvastossuttelusta koko kesän), haudoin suoraa murhanhimoa kaikenlaista kertakäyttö- ja trendimusashittiä kohtaan. Kumpaakin osuutta tuli kuultua niin ketju- kuin pikkuputiikeissakin. Oikeastaan huvitti: kun kaikenlaiset Rantarockin tyyppiset one hit wonder -kemut keikahtivat nurin, tilalle tuli toisenlainen trendikkyys, puettuna erilaiseen asuun.

Itse olen kurkkuani myöten täynnä yhtä lailla niin soittolistaamusaa kuin esimerkiksi Flow-festaria ja sen "erinomaisuutta". Suomessa on paljon hienoja ja persoonallisia festareita - ja vähemmän hienoja ja vähemmän persoonallisia. Joka makuun on jotakin. Ja Flow ei ole Suomen paras festari - mitään "maan parasta festaria" ei ole olemassa kuin mainoslauseissa.

Tämän vuoden Flow'n ohjelma ei ole oikeasti kovinkaan erikoinen: huippuja kyllä löytyy, mutta tasan niin, että joutuu ostamaan kolmen päivän lipun. (Tätä on valittanut puolet tuttavistoa.) Kyllä sen mitäänsanomattomuuden seassa on helmiä kaltaisellenikin (esmes Air ja Ulver), mutta ajatuskin sikahintaiselle festille trendiuniformuihin pukeutuneiden ihmisten sekaan ahtautumisesta huvittaa ja ahdistaa. Minua yritettiin saada paikalle täydessä bläkkisgoottitällingissä, mutta minulla on paljon parempaa tekemistä. Yh.

*

Joskus mietin, mitä nykyhetken musiikista kuunnellaan parin- kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Se nousee aina mieleen silloin, kun itse esimerkiksi soittelee 1960- ja 1970-lukujen musiikkia ja nyt tarkastelee uteliaana (ja kauhuissaan), millaisia kauhujuttuja kasarin ehtymättömästä ruumisarkusta nousee.

*

Ystäväni syyttää aina kaltaisiani vanhanaikaisen musiikin kuuntelusta. Huomautin itse, että hän valittaa monista "uusista nimistä", että näiden keikkasetti on hyvin suppea, esiintyminen epävarmaa ja meno nykivää. Samaan aikaan kuuntelen itseni hyvinkin monen aikakerroksen musiikkia. On totta, että monet suosikeistani ovat seuranneet minua lapsuudesta asti (klasari & jazz, osa 1960-luvun musasta) ja pääosa suosikeistani on aloitellut ysärillä ja kulkenut mukanani tähän päivää asti (pääosa metelistä).

On kuitenkin olemassa artisteja, jotka pystyvät uudistumaan, luomaan uutta ja muokkaamaan ilmaisuaan aina uusille kuuntelijoille, jopa kuuntelijasukupolville. Ystäväni oli äitinsä ja tyttärensä kanssa kuuntelemassa Leonard Cohenia ja koki saman kuin minä pari vuotta sitten. Sen, että karismaa ei voi ostaa. Sen, että vuodet myös rakastavat esiintyjiä. Sen, että aidosti hyvä musiikki jää elämään.

Kirjoitettaessa soi Jefferson Airplane: White Rabbit