Palvonnan eleitä

Tämän viikonlopun aikana on tullut puhutta paljon ja monenlaisista ihmissuhteista. Sitä alkaa kyllä ymmärtää ikiaikaisia erakkoja, sillä usein tulee vastaan tilanteita, joissa toivoisi voivansa lähettää koko ihmiskunnan tai ainakin osan siitä kiertelemään Saturnuksen renkaita.

Kulutin aikaa lukemalla vanhoja kirjeitä ja putsaamalla poistuvan meiliosoitteen tiedostoja. Oli melkoisen hupaisia purkauksia tullut aikoinaan lähetettyä, nauroin vedet silmissä kuvauksille vanhoista bileistä, festarireissuista ja arkipäivän kommelluksista. Toisaalta joukossa oli myös kylmäävän profeetallista ainesta. Jäin miettimään useissa meileissä pohdittua suhteiden alkuhuumaa, juhlan ja arjen problematiikkaa, johon ei kyllä kamalasti ole lisäselvyyttä saatu vuosien saatossa - mitä nyt päädytty entistä enemmän itsenäisen olon kannalle noin yleisen mielenrauhan vuoksi.

Minulla ja eräällä ystävättärelläni on kummalllinen karma siinä mielessä, että saamme usein suhteen alussa aikaan jonkin kummallisen huuman, taian, noituuden, kirouksen tai hitsi ties minkä, jonka ansiosta meidät kiskaistaan kahdeksantoistametrisen jalustan päälle palvottavaksi, ylimaalliseksi olennoksi, jonka pelkkä herääminen aamulla on uskomaton ihme, saati sitten hampaiden pesu, ponnarin solmiminen tai iltaa varten laittautuminen. Kukaan ihminen ei kuitenkaan ole ikuisesti ylimaallinen. Kuka tahansa kompastuu jossain vaiheessa, sieltä jalustalta vasta helposti putoaakin. Muistan huutaneeni ääni itkusta käheänä suhteemme alkuvaiheessa eräälle entiselle miesystävälle, että päästä mut jumalauta täältä tolpalta pois, että eikö voisi ymmärtää, että mä olen ihan tavallinen nainen, en mikään ylimaallinen ilmestys, joka tihkuu mystiikka, salaperäisyyttä ja taikaa seuraavat sata vuotta.

Jokainen ihminen romantisoi jossain vaiheessan suhdettaan, ainakin suhteen alussa. Vaaleanpunaiset ja hempeät silmälasit ovat jokaisen ihastuneen ja rakastuneen oikeus/turma/velvollisuus/pahe. Ihailu ja onni eivät kuitenkaan ole sama asia kuin luonnoton palvonta. Vaikka palvonnan kohteena oleva olisi kuinka otettu toisen huomiosta, se alkaa jossain vaiheessa ahdistaa. Ainakin siinä vaiheessa, kun on jo oppinut sen jalustalta putoamisen, sen lopullisuuden. Se jalustalta putoaminen on nimittäin sadun loppu. Hyväilevän käden ote irtoaa, katse kääntyy pois ja lopulta kontakti katoaa. Jalustalta pudonnut ei välttämättä oikeasti tiedä, miksi putosi. Sitä ei omasta mielestään ole näyttänyt alussa pelkästään hienointa hattuaan vaan ollut oma itsensä. Siitä huolimatta saa pahimmillaan syytteitä siitä, että on viilannut toista linssiin. Yhtä viehkoa on katoaminen ilman selityksiä tai yhteydenpidon loppuminen. Ihastuttavimmassa tapauksessa yritetään puolta vuotta myöhemmin vongata makuuhuoneen kautta takaisin.

Tehdessäni eilen töitä aamuyölle pohdin jo miedosti ahdistuneena palvonnan dilemmaa. Jokainen meistää muodostaa eri tavoin erilaisia mielipiteitä ja kuvia ihmisistä. Eräs mies oli pitänyt ystävätärtäni mystisenä alykkönä, jonka monalisamaisen hymyn taakse kätkeytyy suuria salaisuuksia. Se ei ollutkaan kiinnostavaa, että ystävättäreni on vieraassa seurassa ujo ja tutussa seurassa reipas nuori nainen, joka rakastaa kieliä, kulttuureja ja matkustamista. Niissä ei ollut mitään mystistä. Toinen ystävätär taas oli nähty rohkeana seikkailijattarena, joka uskaltaisi tehdä mitä vain. Sitten oltiin pettyneitä, että ystävätär olikin kovasti työtä tekevä streittari, jossa ei ollut tarpeeksi seikkailijaa pössyttelemään hippibileissä ränsistyneiden puutalojen pihoilla tai juomaan kiljua keskellä viikkoa Vuoritalolla. Minä taas olen ilmeisesti loistava heijatuspinta ja sosiaalinen kameleontti, joka ihan huvikseen antaa itsestään vääränlaisen mielikuvan vain leikkiäkseen toisten ihmisten tunteilla.

Onkin mielenkiintoista, miten helposti ne aluksi ihanan eksoottisilta tuntuneet piirteet toisessa ovatkin ne, joita inhotaan kaikkein syvimmin. Oma pettymys joko puretaan toiseen ja käsketään tämän häipyä omasta elämästä ikuisiksi ajoiksi ja mahdollisimman nopeasti tai sitten häivytetään toinen omasta elämästä, niin kuin tämä ei koskaan olisi siihen kuulunutkaan. Kumpikin osapuoli tuntee tulleensa väärin kohdelluksi, petetyksi ja harhaan johdetuksi. Osa hakee seuraavasta pöydästä uutta suhdetta, osa kiroaa kaikki ja osa vetäytyy yksinäisyyteen pohtimaan.

Eräs ystävättäreni nappaa jonkun tuttavapiirinsä söpön pojan mukaan elokuviin ja käpertyy kainaloon lääkitsemään haavojaan. Toinen pistää luottokortin laulamaan ja shoppailee itselleen paremman mielen. Kolmas lähtee matkalle jonnekin - ihan vaikka Hämeenlinnaankin - syö tuntemattomassa ravintolassa, käy museossa ja kävelee oudossa kaupungissa ja palaa rauhoittuneena kotiin. Minä maalaan silmiini syvänmustat rajat, puuteroin kasvoni valkoisiksi, kiskon korsetin tiukalle ja lähden kaverien kanssa keikalle tuulettamaan tunteitani. Seuraavana aamuna voi sitten lähteä Suomenlinnaan tai kävelylle meren rannalle, jos ilma on tarpeeksi tuulinen. Sitten tasapainoillaan kivillä, pyöritään tuulessa musiikin tahdissa ja palataan kotiin hiukset takussa, kengät märkinä ja silmissä sellaisen ihmisen katse, joka on taas yhtä kokemuksta rikkaampi.