Ruumiin ikävä (tai Villit henget)

Puhuin puhelimessa pitkään ja hartaasti muinaisen opiskelukaverin kanssa. Muistelimme yhteisiä touhuja, puhuimme nykyisestä työ- ja opintotilanteesta sekä jaoimme kokemuksia ja näkemyksiä menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Opiskelukaveri on vastikään sinkkuuntunut pitkän suhteen jälkeen. Viimeiset viisi vuotta väännettiin kättä lasten hankkimisesta: opiskelukaveri oli alusta asti sanonut, ettei halua lapsia oman rankan menneisyytensä sekä suvussa esiintyvien sairauksien takia - myös oma horjuva terveys saattaisi vaarantaa oman ja lapsen elämän. Mies oli alunperin samoilla linjoilla, mutta noin viisi vuotta sitten alkoivat vaikeat keskustelut, soutamiset ja huopaamiset ja kaikenlainen edestakainen vonkaaminen aiheen tiimoilta. Se oli lopun alkua.

Yhteinen kämppä pantiin myyntiin, molemmat hankkivat omat asunnot, avioero pistettiin vireille ja elämää luotiin yksin. Silti lähes 20-vuotinen yhteiselo oli vaikea pala purettavaksi. Tämän vuoksi eron jälkeen hipsittiin yökylässä, kimpassa milloin missäkin ja touhuttiin milloin mitäkin. Lopulta oli kuitenkin pakko pitää Se Lopullinen Suuri Keskustelu, itkeä, huutaa, nauraa, vihata, kirkua, rikkoa, koota ja raivota. Ja lähteä eri suuntiin. Oli yhdessä päätetty, ettei toista saisi tavata face-to-face vuoteen, jos mahdollista. Muukin kontakti päätettiin jättää minimiin. Nyt olisi pakko selvitä yksin.

*

Viimeisen muuttokuorman mukana ex-miehen vanhempien autotallista oli tullut kasa vanhoja luentomuistiinpanoja, semppatöitä ja muuta mielenkiintoista. Opiskelukaveri oli kuluttanut useamman illan lukemalla vanhoja papereitaan läpi ja todennut, että kirjallisuus selittää ja helpottaa elämää monin tavoin.

"Tämä ero on tehnyt musta ehdottomasti vitalistin", hän huomautti puhelimessa etsiessään Iris Uurron ja Helvi Hämäläisen teoksia muuttolaatikoista. "Mäkin olen oikeasti lukenut niin Ruumiin ikävän kuin Ruumiin viisaudenkin aivan toisin silmin nyt yli kolmikymppisenä. Huomannut sen Tulenkantajien vitalistisen tematiikan laajuuden, sen viettien noudattamisen korostamisen laajemminkin. Sen, että psykofyysinen kokonaisuus nimeltä ihminen on myös ruumiillisuutensa orja, ei pelkästään henkisyytensä", minä säestin.

Siirryimme puhumaan kirjallisuudesta, joka oli aina puhuttanut meitä. Mikään ei ole niin nautinnollista kuin käydä kepeää keskustelua tutusta, mutta stimuloivasta aiheesta, quotata suosikkikohtiaan teoksista, pohtia, olla eri mieltä, nauraa. Riitelimme taas siitä, miten minun mielestäni Elsa Soini on väärin ymmärretty loistokirjailija ja huikea aikakautensa ajankuvaaja, hänen mielestään taas tyhjänpäiväinen sinkkuromantikko sotienväliseltä ajalta. Hänen mielestään taas Ursula Pohjolan-Pirhonen on ehdottomasti loistava historiallisen romaanin taitaja, minun mielestäni taas tylsähkö ja epätasainen tapaus. Kävimme vielä läpi näkemyksemme Juha Itkosesta, Joel Haahtelasta, Riikka Pulkkisesta, Alexandra Salmelasta, Antti Tuurista ja Sofi Oksasesta. Sitten olikin taas aika jatkaa omia töitään.

*

Käsieni lehteillessä kirjojen sivuja ja piirtäessä kaavioita suurelle paperille mieleni askarteli äsken puhutussa. Olen monesti puhunut ystävieni kanssa asioista, jotka ovat vaikeita minkäkinlaisen eron jälkeen, tapaillessa, seurustellessa, bachelorettena häärätessä. Tunnemuju, se kaikki epämääräinen sotku. Oma tila. Oma itse. Sitten kaiken lisäksi vielä oma ruumis.

Maria Jotuni tutkaili tunnemujua Kun on tunteet -kokoelmassaan. Vaikka Jotuniakin katsottiin vinoon rohkeiden aiheiden vuoksi, hän puhui enimmäkseen henkisestä puolesta. Tunnetasosta. Siitä, mikä liikkuu naisen rauhallisen naamion takana; siitä, mikä pääsee valloilleen sen naamion takaa, vaikka ei saisi.

Matka L. Onervan Mirdjan dekadenssiin sekä Helvi Hämäläisen ja Iris Uurron vitalisteihin oli kuitenkin lyhyt. Naisen ruumis, jonka tehtävänä oli olla terve, työkykyinen, kaunis ja uuden elämän synnyttäjä - kaikkia miehiä varten - oli saamassa oman äänen. Äänen, jonka voimasta ja valtuutuksesta keskustellaan milloin syömishäiriöiden, seksuaalisuuden, raskauden, seksuaalisen väkivallan, pornografian, abortin kuin yleisen ulkonäkökeskeisyyden kentillä.

Onervan, Hämäläisen ja Uurron teoksia pidettin aikoinaan skandaalimaisina. Myös Maria Jotunin ja Minna Canthin teosten tapa kuvata maailmaan ja naista aiheuttivat närää, mutta erilaista.

Iris Uurto kuvaa teoksissaan naisen asemaa ja elämää paljaimmillaan: naisen seksuaalista halua, naisen tahtoa hallita omaa elämäänsä, naisen roolia patriarkaatin sääntöjen maailmassa, naisroolin kapeutta, naisen elämää säätelevää (seksuaalisen) väkivallan uhkaa, seksuaalista väkivaltaa, kaikkea sitä, mitä tapahtuu suljettujen ovien ja verhojen takana. Näistä asioista kirjoittaminen 1930-luvulla oli radikaalia. Niistä suoraan kirjoittaminen oli likaista, epämääräistä ja epäsiveellistä. Turmelevaa, määritteli aikalaiskritiikki.

*

Miespuolinen kaveri itki baarista tullessa olkaa vasten yksinäisyyttään. Kahta tuntia aiemmin kaveri oli reteästi naureskellut, miten pitäisi päästä jonkun naisen pöksyihin, kun panetti niin saatanasti. Nyt sama kaveri itki, että paskat seksistä, hän haluaisi nukkua jonkun kainalossa. Ja toivoisi, että joku silittäisi ja pitäisi hyvänä.

Naispuolinen ystävätär hymähteli, miten ihanaa oli saada nukkua omassa rauhassa ja omassa ihanassa sängyssä ilman ex-miehen kuorsausta ja peitonvarastusta. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän myönsi kaipaavansa mahdollisuutta käpertyä toisen kainaloon kuuntelemaan sitä turvaisaa kuorsausta.

Miltei jokainen myöntänee, että halipulaa pahempi pula on vain rahapula pahimmillaan. Siksi onkin niin kiva pallutella koiria, kaverin hauskaa pikkuneitiä ja halata ystäviä. Sen vuoksi tulee aina joskus päädyttyä baarista jonnekin, jonne ei kyllä pitäisi päätyä tai herättyä sen saman tutun heilan kyljestä, vaikka sieltä ei ikinä pitänyt enää herätä. Samasta syystä tulee toisaalta myös pysyttä mahdollisimman kaukana vaarallisista tilanteista ja luotettua siihen, että halipula sammuu aina jossakin vaiheessa; luotettua siihen, että rationaalinen mieli hallitsee kaiken.

*

"Ruumiin ikävän jos pystyisi jalostamaan ruumiin viisaudeksi. Siinäpä olisi tavoitetta ihmiselämälle", huokasi opiskelukaveri, jonka teki niin kovasti mieli lähteä ex-miehensä seuraksi mökille. Kun siellä oli niin mukavaa nukkua tuvassa ja kuunnella toisen tasaista hengitystä siinä vieressä. Vaikka jossain vaiheessa oli taas tullut riitaa siitä samasta asiasta.

Ruumiin viisauteen - mitä se sitten lopulta onkaan - on vielä matkaa.

Kirjoitettaessa soi Leonard Cohen: Everybody knows