Sateen ropistessa

Tekisi mieli mennä pitkälle lenkille, toivottavasti sade ei ala uudestaan. Tukka ponnarille, risafarkut jalkaan ja sadetakki niskaan vaan! Samalla voin jatkaa viime päivien pinnallista (blogissakin aiemmin kornisti ja vittuuntuneesti käsiteltyä) ulkonäköpohdintaa. Pohdinnan syynä ovat olleet enemmän erään ystävättären tämän viikon kokemukset, vaikka omianikin tuli reflektoitua.

Ystävätär oli lähtenyt viikolla elokuviin kaveriporukan kanssa. Sitten oli menty syömään ja baariin/keikalle. Ystävätär oli ottanut rauhallisesti, sillä aamulla töissä oli iso palaveri. Osa porukkaa oli ollut viikonpäivään nähden aika hyvässä hyybässä, joten monenlaista totuutta oli sitten tullut kerrotuksi. Lopputuloksena oli se, että normaalisti täysin hermostumaton neiti oli lähtenyt kotiin sekavissa tunnelmissa ja niiskuttanut kotona hartaasti.

Tyypit, joita hän oli pitänyt kavereinaan olivatkin kännipäissään analysoineet hänet päästä varpaisiin ja todenneet puuttelliseksi. Seuraavana päivänä, kun asia oli muistettu, oli ihmetelty, etteikö ystävätär ymmärrä leikkiä. Ystävätärtä loukkasi erityisesti myös se, että osa hänen ystävistään (mm. minut) oli niputettu samaan settiin. Siksi olikin erityisen mukavaa, kun eilen baarista toiseen siirtyessä yksi totuuden torvista tuli vastaan ja oli imelääkin emelämpi. Kun kotimatkalla vielä sai hätistellä seuraan tunkevaa jengiä, oli olo kotona mitä mainioin.

Luultavasti ulkonäkökeskusteluun herkitymiseni syynä on ollut työssä viime aikoina paljon käsitelty nuorten naisten pahoinvointi ja itseruoskinta. Ulkonäkökeskeisyys on mennyt joka suhteessa äärimmilleen. Kauneus aiheuttaa kateutta, tavanomaisuus pilkkaa, erikoisuus syrjintää ja "puutteellisuus" puheita. Kun kohteina ja toimijoina ovat 12-18-vuotiaat, tuntee välillä voimattomuutta tilanteesta. Meidän aikuisten on turha jeesustella nuorten kummallisuudella, sillä tämä kaikki on meidän luomustamme.

Harvalla nuorella ja aikuisella on täysin ongelmaton suhtautuminen omaan ulkoiseen olemukseensa. Jatkuva paine olla tietynlainen tai "oikeat mitat" täyttävä on tuhoisaa, on kyse sitten syömishäiriöistä, masennuksesta tai neuroottisesta treenaamisesta.

Vaikka tiedostankin varsin hyvin oman puutteeni, olen nykyisin kohtuullisen tyytyväinen itseeni. Oikeasti minua nolottaa, huvittaa ja pohdituttaa se, miksi edelleen otan itseeni erilaisista kommenteista, eihän toisten typeryys ole minun syytäni. Ehkä herkistävänä tekijänä onkin kohdallani aina se, jos kommentoija on tuttu, kaveri tai jopa ystävä. Lapsuudessani kun muutamat naapurintädit ja sukulaiset pitivät tasan tarkkaan huolta siitä, että itsetuntoni ei ollut ainakaan hyvä. Siksi hermostun herkästi siitä, jos kuulen jonkun arvostelevan lasten ulkonäköä.

Tuli tosi paha mieli, kun kaveri oli viisivuotiaansa kanssa lääkärissä ja lääkäri oli kehottanut tyttöä syömään vähemmän, jotta ei paisu äidin mittoihin. Kaveri totesi kalseasti olevansa kuudennella kuulla raskaana, oli koonnut lapsensa, vaatinut ylilääkärin puhelinnumeron ja valittanut lääkärin käytöstä. Lapsi oli ollut pahoillaan, kummissaan ja surullinen. Asiasta oli puhuttu illalla kotona perheen kesken ja lapsi oli tuntunut rauhoittuneen. Silti kaveri itki voimatonta raivoaan siitä, että jo pienelle lapselle opetetaan, että vartalon täytyy olla tietynlainen kelvatakseen. Ja tämä lapsi on täysin normaalikokoinen, terve, jumppaa ja pallopelikerhoa harrastava neiti.

*

Kaiken tällaisen ulkokultaisen pohdinnan taustalla olen kuitenkin maailman onnellisin siitä, että minulla on mahtavia ystäviä ja työkavereita, joiden kanssa oli kiva käydä syömässä ja (miltei liian monella) lasillisella. Kun nauroimme katketaksemme ravintolan pöydässä, ohimennyt vanhempi leidin huokaisi: "Miten ihania, nauravia naisia täällä onkaan!" Ilo kaunistaa ihan kenet vaan. Siksi lähdenkin hyräillen ulos ja toivon, etteivät varpaat kastu! :)