Epätodellista

...kumman nopeasti. Kai se niin on, että mitä vähemmän ohjelmoitu vkl, sitä pidemmältä se tuntuu? Tälle vkl osui turhan moni tapahtuma, ja tässä tulos: on taas maanantaiaamu ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Laiskan mietteitä, sano.

Telkusta tulee La Traviata, jota kuuntelen sivukorvalla; tuttuja säveliä joita ei tarvitse silmä kovana tapittaa kuitenkaan. Kaunista kujerrusta, kumminkin. Sen verran vaikutti, että käväisin katsomassa Kansallisoopperan tarjontaa jos vaikka sarjalipun innostuisi hankkimaan. Enpä taida pistää (olematonta) rahaa kiinni, sillä aika vakiintunutta ohjelmistoa oopperalla on tarjolla.

Eilen pääsin katsomaan Kansallisteatteriin Tuntematonta sotilasta. En juuri kiroa, mutta ei voi muuta sanoa kuin että: helvetin hieno esitys! Mikään muu kuvaus ei tuntuisi sopivan tähän sovitukseen. Kaikki painoivat täysillä, niin näyttelijä-, valaistus- kuin kuvausporukkakin. Täysin pitkien aplodien arvoista katsottavaa! (Ainoa miinus tuli Suomenlipun maahan paiskomisesta.) Nautin joka minuutista, myös niistä pitkistä, hiljaisista. Voisin mennä toisenkin kerran, osaisin katsoa eri tavalla?

Nyt naattimaan saunanjälkeisissä, pehmeissä fiiliksissä Verdin musasta...

... vaikka lauantaiksi sekä sunnuntaiksi on tiedossa ohjelmaakin. Jotenkin vain juuri nyt on tyhjä olo. Tulin tyhjään (tietysti) ja hiljaiseen kotiini kipin kapin suoraan töistä. Kotiin on aina niin hyvä tulla. Hetken tässä oloutuessani alkoi tuntua siltä, että kylläpä sitä onkin tyhjää. Ja hiljaista. En toki olisi toivonutkaan, että oven avatessani täällä olisi ollut joku sanomassa että hei, sä tulit jo.

Siinä pitäisi heti kelata päivän tapahtua ja kuunnella toisen päiväkuulumisia ja ehkä funtsia viikonloppua. Vaikka haluaisikin vain olla ja nauttia hiljaisuudesta, eikä tuntea samalla itseään vaivautuneeksi näistä kummista haluistaan. Huh. Ehkä on itselleni ihan oikein, että silloin kun tunnen itseni yksinäiseksi, tunnen sitä kunnolla? Sitä saa mitä tilaa?

Onhan mulla sellainen ystävä, joka poikkeaa luonani parin viikon välein; tämä on lähes ideaali tapaamismuoto. Vaan nyt sekin menee mynkään huomisen teatterireissuni vuoksi. Tapaamisten väliksi tulee siis neljä viikkoa? Jos siihen tulee vielä jokin poikkeama, saan olla yksin tosi pitkään.

Vaikka en ole itse alunperin tähän pyrkinyt vaan aikomukseni oli jäädä E-Pohjanmaalle onnelliseen ihmissuhteeseen lopuksi ikääni, olen juuri nyt mieluummin näin. Enkä usko sitä itsekään.

... joka tuntui viikon mittaiselta. Oli siis ihan kiva, ja tekemistäkin riitti joskin itsekseen puuhailu toisinaan on aika ikävää. Sitä saa mitä tilaa, eli jos viihtyy kotonaan, saa viihtyä siellä yksin. Pientä hiomista kämpän kanssa, ompelukoneella hurauttelua, isän muistelmien kirjoittelua.

Tänään sain itseni viimeinkin ulos, kun kävelin vanhuksien luo. Matkaa ei ole kuin kolmisen kilometriä ja luulenpa että jatkossakin teen matkan edestakaisin jalan. Oli kiva kelikin. Vaikka pimeää, keskellä päivää.

Perjantaina toin kotiin vaa'an. Vaakani näyttää paitsi painon, myös eron edelliskertaan, nuoli ylös- tai alaspäin ja grammat. Sinänsä mielenkiintoinen projekti, että koska kiloja ei ole liikoja, sata grammaa miinusta voi näkyä kuitenkin sentteinä (tai milleinä) vaatteita pukiessa, joka onkin tavoitteeni: saada löysät kuriin.

Juhannukseksi kahta numeroa pienempiin farkkuihin?

... joista ei mitään eeposta kylläkään ehtinyt kertyä. Tapahtuma joka eniten vaikutti lienee ollut esikoisen ilmoitus siitä, että keskimmäinen keskeytti intin eilen. Jotenkin tuntui, että sydänalassa jysähti silleen kätevästi. Sen jälkeiset ajatukset ovat pyörineet lapsoseni mahdollisessa mielentilassa, keskeyttämiseen johtaneissa fiiliksissä jne.

Itseäni, joka olen jokseenkin peräänantamaton (myös sanan varsinaisessa merkityksessä), pohdituttaa, mikä saa oman jälkeläisen luopumaan kahden päivän jälkeen ns kansalaisvelvollisuudesta so. -oikeudesta. En ole missään tapauksessa militaristi, ei kolmen poikalapsen äitee voi ollakaan, vaan kuitenkin odotan nuorukaisilta tiettyä jämäkkyyttä. Ok, tiesin kyllä että mahikset olivat 50/50 josko lapsi ottaa intin omakseen tai sitten ei.

Tämä tieto perustuu siihen, että kyseinen jälkeläinen on lähes kopio itsestäni, joten tiedän odottaa tällaisia yllätyksiä. Itselläkin on taipumus 'hypätä ilman laskuvarjoa' ja siten omat vanhempani lienevät olleet samoissa fiiliksissä menneiden 50 vuoden ajan.

Huoh ja huhhuijaa. Nuorukainen tullee käymään viikonloppuna; toivon että saamme hyvän keskustelun aikaan.

... jota on kestänyt koko viikonlopun. Monenlaisesta tekemisestä huolimatta. Sitä ihmettelin eilen lattioita mopatessani, että hurjan hienopölyinen ilma täällä on; tiistaina siivosin perusteellisesti ja jälleen moppi oli paksuja villakoiria täynnä. Maaseudulla tilanne oli kokolailla toinen, jossa kertaviikkoinen siivoaminen tuntui toisinaan turhauttavalle, kun saaliiksi jäi vain lattialle pudonneita yksiköitä, tomua ei juurikaan.

Tänään koneella on soinut Lauri Tähkää, pitkästä aikaa. Puhelimessa kappaleita on soittoääninä, kullekin soittajalle sopivana. Olen tykästynyt tähän mahdollisuuteen 'merkitä' soittajat soittoäänillä; puhelimeen vastaaminen on erilaista kuin ennen. Kylmänä vuodenaikana en niinkään enää kuuntele musaa kuten kesäaikana, jolloin se on jotenkin helpompaa.

Töissä alkaa perusaherrus vuodenvaihteen hektisyyden jälkeen. En ilmeisesti pääse aloittamaan opintojani, sillä esinaiselta kysyessäni kuulin, ettei tutoria ole löytynyt. Sinänsä en ihmettele, sillä onhan homma melko työllistävä. Pitänee pohtia jotain toista vaihtoehtoa tai mitä muuta voisi alkaa opiskella...

...takana. Oli vain murto-osa tavallisesta työhässäkästä, kiitos asiakkaillemme! Eilen nukuin koko päivän; ensin herättyäni pistin hernekeiton porisemaan, ja seuraavan kerran nousin vasta ip kun keittokin oli valmis. Nyt on lounasannoksia ainakin laskiaiseen asti.

Yhä vain nukuttaisi. Koetan sinnitellä yhdeksään. Ajatuskin kulkee jähmeästi, eikä sanoja kulje aivoista sormenpäihin. Oikeastaan voisi lopettaa tähän tältä päivältä...

... onko muilla yksineläjillä samanlaista???

Tänä iltana olen mankeloinut lakanoita sekä lähettänyt tekstiviestejä läheisille että vastannut niihin.

Myös olen kelannut menneisyyttä; osa historiasta vaivaa yhä, osa menee kevyesti yli?

Olenko ihan pihalla???

...simahdusta. Meno oli tänään sellaista, että tätä tätiä välillä hirvitti. Pinkaisin aamusta reippaasti ylös viimeistelemään pippaloita. Ekat vieraat tulivat kahden jälkeen, ja viimeiset poistuivat hiukan ennen yhdeksää. Täysi työpäivä siis. Sukua molemmilta puolilta, ikähaitarissa 3-71v. Kolmesta tenavasta lähtee uskomattoman paljon ääni- ja liike-energiaa!

Ihan silleen vain kahvittelun ja syöpöttelyn merkeissä, alkoa en laittanut keskellä päivää tarjolle (tiedän kyllä, että muutamille sekin olisi maistunut). Välillä porina oli niin huumaava, että kaksio tuntui ahtaalle. Oli hauska katsoa, kuinka ihmiset viihtyivät keskenään; itse en toki ehtinyt paljoakaan haastelemaan. Emännän osa.

Saatuani tiskit koneeseen saunakin oli valmis, ja se kruunasi päivän. Telkusta ehdin katsoa/kuunnella vielä loppumetrit Taikahuilun tuttuakin tutumpaa musiikkia. Nyt on suloisen hiljaista, ja kohta vielä hiljaisempaa kun pääsen nukkumaan.

...eli kaikkien liesujen jälkeen innostuin laittamaan huomista kuntoon. Oli hiukan huonoa tuuria köökissä. Ensin suolaiset kupsahtelivat pellillä nurin. Se oli pientä. Paras paikka oli, kun aioin laittaa kiilteen tortun päälle: vuoka oli matalahko ja iso, joten päätin kaataa kiilteen vuoan ollessa jääkaapin hyllyllä. Melkein onnistuin, kunnes lopussa kattilan pohja osui vuokaan. Seurauksella, että vuoka kieppasi syliini ja kaikki liemet valuivat syliini ja siitä lattialle.

Ja seinille, lattialle jne. Rättiä peliin. Ilmeni, että kiille oli poikkeuksellisen nopeasti jähmettyvää, joten piti ottaa järeämmät siivousvärkit esiin. Siinä olisi ollut valokuvan paikka kaikkineen! Toivon saaneeni eliminoitua enimmät liemet, ettei vieraiden sukat jäisi läikkiin kiinni ja vieraat nokilleen. Huh. Onnea oli se, että aineksia oli vielä uuteen kiilteeseen, joskin tortusta tulee vähän erikoisen näköinen, sillä täyteaineet hiukan tärähtivät ja liikahtivat vuoassa.

Tekevälle sattuu; ellei mitään tekisi, ei mitään sattuisikaan.

...tuotti kauniin hedelmän eli viikonloppuvapaan. Tai, vapaa ja vapaa: menoa riittää enemmän kuin tänä vuonna yhteensä. Heti aamusta parturiin jotta kehtaa mennä tädin 60-vuotispäiville. Kuuskymppiset eivät voi olla paljon, sillä täti on tosi nuori. Toisaalta siitä on enää muutama vuosi eläkkeelle, jos niin haluaa. Ja, miksei haluaisi jos muutoin pärjää?

Sunnuntaiksi väänsin jo dippejä vetäytymään; täällä on hurmaava valkosipulin tuoksu, joka toivottavasti ulottuu portaikkoon asti. Pyysin sukua tutustumaan 'uuteen' kämppääni, oppivat samalla tien tänne ja on helpompi jatkossa tulla vaikka ilman isompia juhlia. Ei silti, että mitenkään yltiösosiaalinen olisin ja kaipaisin porukkaa ympärilleni. Mieluusti olen näin yksin.

Juniori oli täällä eilisillasta asti, ja luulen hänenkin nauttineen hiljaisuudesta, sekä siitä että netti pelaa! Hänen tunti sitten lähdettyään täällä tuntuu taas extrahiljaiselta, mitä nyt bussien ohimenot kuuluvat ikkunoiden läpi. Pitäisi vissiin mennä nyt katsomaan siistejä kamppeita huomiseksi, ettei mene viime tinkaan...