Nainen vedenjakajalla

Nännimäinen ja Suoyrjö ovat kuitenkin opiskelijoiden ja Raasu ja Nännimäinen eläkeläisten mielestä epämiellyttäviä sukunimiä. Myös Jortikan kummankin ryhmän edustajat kokivat epämiellyttävänä sukunimenä.
Näitä sukunimien herättämiä mielikuvia on työstänyt pro graduksi Tampereen yliopistolla Essi Järvinen. Hänen nimensä minä koen miellyttävänä.
Voipi olla, että suomalaiset jotenkin sympatiseeraavat veteen liittyviä mielikuvia, sillä molemmat tutkimusryhmät olivat kokeneet miellyttävinä esimerkiksi nimet Tunturipuro ja Aaltonen.
Lisää näistä mielikuvista voi lukea Aikalaisesta, Tampereen yliopiston lehdestä.
Minä olen joskus huvikseni miettinyt sitä miten sukunimet ovat myös enteitä esimerkiksi ammatin valinnalle. Ajatelkaa nyt vaikka Maikkarin meteorologi Pekka Poutaa tai tunnettua puutarhuria Aarno Kasvia.
Tuttavapiirissäni on myös eräs herra nimeltään Valtanen ja ammatissa, jossa voi käyttää paljon valtaa.
Ja selvähän se on, että Krista Lähteenmäen on kivuttava suksillaan mäkiä ylös ja laskettava alas.
Huvittavaa on myös se, että mestariarkkitehtimme Alvar Aalto suunnitteli rakennuksiin paljon aaltoja.

Arkkitehtiystäväni Jose Afonso keksi oivan idean auttaakseen ihmisiä näinä taloudellisesti ankeina aikoina. Sitä voi nimittää sosiaaliseksi ideaksi.
Kun hänellä oli suunnitteilla Portugalin kaupunkiin Alcobacaan pankin talo, hän valjasti työhön mukaan läheisen koulun oppilaita.
Hän oli huomannut, että koulussa kärsittiin taloudellisesta kriisistä ja apua tarvittaisiin. Hän meni kysymään, olisivatko oppilaat ja koulu halukkaita yhteistyöhön. Jo vain olivat.
Niinpä ystäväni ehdotti pankille, että se kustantaisi hankkeen. Pankin tuli rahoittaa oppilaiden valmistamat seinälaatat. Agricola-pankki, joka kuuluu Portugalin toiseen suureen pankkiketjuun, suostui rahoittajaksi.
Niin oppilaat valmistivat pankille kolme vuotta kauniita seinälaattoja ja pankki maksoi heille. Arkkitehti ei saanut tästä mitään taloudellista hyötyä, vain kauniit ja ainutlaatuiset seinät suunnittelemaansa varsin kauniiseen taloon. Laatat ovat erilaiset eri kerroksissa.
Oppilaiden itsetunto kasvoi koulun saaman taloudellisen tuen lisäksi ja he olivat sitten myös ihastelemassa rakennusta ja aikaansaannoksiaan, kun talo oli valmis. Se on ollut myös kaupunkilaisten mieleen.
Tällaista arkkitehtuuria kutsun sosiaaliseksi arkkitehtuuriksi.

Penichestä Nazaréen menevä rannikko on sitten tuossa vuoren takana ja saatat nähdä välillä merenkin vilahtavan, sanoi portugalilainen ystäväni matkallamme Alcobacaan.
Siis noin lähellä, tuossa vuoren takana, innostuin.
Nazarésta olen kuullut niin paljon. Se on legendaarinen kaupunki. Siellä Atlantin aallot tulevat korkeimpina maailmassa rantaan. Ja viime vuonna Portugalissa ollessani siellä tehtiin surfauksen maailmanennätys. Mestari ”lasketteli ” laudallaan korkeammilla aalloilla kuin koskaan ennen.
Toinen surfari raportoi näistä aalloista, että ne ovat erilaiset kuin muissa hänen surfauspaikoissaan. Nazarén aallot vyöryvät nopeampaa vauhtia kuin muut. Niiden harjanteiden alta on jouduttava pois vikkelämmin kuin mihin hän oli tottunut.
Atlantin voima näkyi tien poskessakin. Lukuisat tuulivoimalatolpat pyörittivät vinhaan energtiaa. Niitä oli pitkät rivit hyödyntämässä luonnon voimaa. Ja jo niitä ennen olivat portugalilaiset osanneet käyttää Atlantin tuulta hyödykseen. siitä kertoivat vanhat pienet viehättävät tuulimyllyt näiden mastojen kupeessa siellä täällä.
Matkalla lounastimme Obidosissa ja siellä linnan raunioilla sain tuta tuota tuulta. Se ei ole mikä tahansa viima vaan niin voimakkaasti puhaltava voima, että vaikea oli pystyssä pysyä.
- Tällaista täällä rannikkokaupungeissa on aina. Tuuli on voimakas aina, sanoi ystäväni.
Mielessäni kuvittelin, että mitä se tuuli lienee siellä Nazaréssa sitten on, kun täällä, vielä jonkin matkan päässä on vaikeuksia.
Korville oli vedettävä huppu, joka sekään ei meinannut pysyä päässä.
Illan suussa takaisin ajellessamme näin kaiken maiseman jo ennen hämärtymistä kietoutuneen sumuun. Ystävälleni siinä totesin sumun laskeutuneen.
Vaan hän sanoi, ettei se sumua ole, vaan meren aiheuttamaa usvaa. Se on tyypillistä juuri Nazarén kaltaisille paikoille.
Siellä usvan keskellä ajellessamme sitten päätimme, että koska minua niin paljon Nazarén aallot kiehtovat, niin ensi talvena sitten käymme, jos vain mahdollista, niitä katsomassa.

Linkki

Urbaanit legendat, muotoaan muuttavat kansan keskuudessa kulkevat tarinat, lienevät varsin kansainvälisiä. Niitä löytynee monesta maasta.
Tähän tulokseen tulin pakostakin törmättyäni erään legendan ytimeen. Törmäys tapahtui ihan korvakuulolta.
Olin tulossa Lissabonissa kaupungilta valokuvaamasta kun eräässä puistossa niin kovaääninen lintujen metakka kuului ylitse muiden äänten, että ihan pakko minun oli pysähtyä etsimään äänien lähdettä.
Ja kas kummaa: lähelläni oksalla istuskeli neljä kellertävän ja vihreän väristä noin täkäläisen kyyhkysen kokoista lintua. Ja niilläkös juttu luisti. Ei se ollut lintujen liverrystä eikä laulua vaan ihan kuin äänekästä keskustelua.
Menin lähemmäksi ja kaverit eivät olleet moksiskaan. Kuvasin sitten niitä minkä pystyin. Ja ne keskustelivat keskenään kaiken aikaa.
Ihmeissäni kysyin sitten jälkeenpäin facebookin kavereiltani, että mitähän nämä tiput oikein mahtavat olla. Moisia en ollut nähnyt aiemmin enempää luonnossa kuin kuvissakaan.
Erilaisista etelän maista ja tietty myös Portugalista kotoisin olevat ystäväni alkoivat kerto näistä linnuista, kukin vähän eri nimisenä. Mutta kaikkien tarinat paljastivat samantapaisen taustan: linnut ovat papukaijojen sukulaisia. Joku on joskus, kuulemma 30 vuotta sitten, jättänyt papukaijojen häkin oven auki ja ne ovat lehahtaneet omille teilleen. Sitten ne ovat lisääntyneet ja täyttäneet maita ja mantuja siellä ja täällä.
Jotkut arvelivat häkin aukaisupaikaksi Intian, toiset Afrikan, vaan yhtä kaikki kaikki olivat samaa mieltä siitä, että lämpimiin maihin nämä komeat linnut ovat levinneet.
Minä olin hyvilläni että näistä harvinaisuuksista olin saanut kuvan ja kuullut heidän jutusteluaankin.
Mutta kukaan ei pystynyt valistamaan minua siitä, että miten nämä komistukset oikein tulevat toimeen: mitä ne syövät, miten elävät, missä asuvat. Onko niillä tyypillistä muuttoa vai ovatko ne aina asettuneet sinne minne ovat päätyneet, kuten nyt Lissabonin puistoon.

Niin vain entiset kysymykset pulpahtivat taas keskusteluun, kun istuin iltaa eilen erään portugalilaisen ystäväni kanssa lissabonilaisessa perinteisessä kahvilassa. Hän oli halunnut viedä minut nimenomaan siihen, koska se oli iät ja ajat vaalinut portugalilaisia perinteitä ja interiöörikin oli sen mukainen. Kiva kahvila onkin.
- Joko olet nähnyt Fado-museon, hän kysyi.
-Ei, en ole. Tulin katsomaan vähän muita asioita. Minulla on suunnitelma mitä tulen tekemään. Ja se liittyy pikemminkin nykyaikaan, vastasin.
-Ok, no oletko sitten käynyt katsomassa Belemin kulttuurikeskuksessa olevan viimeisimmän näyttelyn. Se on modernia taidetta, hän tiedusteli.
-No en ole sitäkään nähnyt. Viime vuonna kyllä olin katsomassa siellä vastaavaa näyttelyä, kerroin.
Ja mielessäni ajattelin, että nyt kyllä pidän oman pääni ja käytän rajallisen aikani juuri siihen mitä minä haluan nähdä, en siihen mitä minun portugalilaisten mielestä tulisi nähdä.
Haluan ottaa tietynlaisia valokuvia. Ja kun jo olen Lissabonissa ollut, suunnitelman tekeminen on ollut helppoa. Tiedän minne mennä ja miten yrittää kuvata.
”Joko olet nähnyt?” –kysymykset väsyttävät minua. Turistinähtävyyksien tuputtaminen tuntuu pakkopullalta.
Vaan eihän sen tarkoitus paha ole. Eräs ystäväni sanoi kysymysten johtuvan siitä ,että ihmiset haluavat aina näyttää kaupunkinsa parhaat puolet ja katsomisen arvoiset asiat ulkomaalaisille. Niin kai sitten mekin.
Minua askarrutti paljon se, mitä yhdelle kauneimmista rakennuksista on tapahtunut. Viimeksi käydessäni kauhistelin Valmor Mansonin rapistuneisuutta. Upea talo oli myytävänä. Ja toivoin, että joku sen olisi ostanut ja restauroinut. Talo on ollut aikoinaan yksi Lissabonin hienoimmista ja arvokkaimmista. Sen on suunnitellut portugalilainen arkkitehti Miguel Ventura Terra.
Niinpä suuntasin tänään kulkuni talolle ja voi voi, myytävänä se vieläkin on. Ja rapistuminen on jatkunut. Se tuntui todella pahalta. Mutta iloinen olin käynnistäni.
Hyvin muurien taakse suljetun talon portti oli raollaan. Kurkistin sisälle. Näin ensimmäistä kertaa osan hienoa puutarhaa, joka sekin oli rapistuneen näköinen hienoine kukkaruukkuineen.
Pihalla oli puutarhuri leikkaamassa pensaita. Kysyin häneltä saisinko tulla sisälle pihalle ottamaan pari valokuvaa. Hän empi. Mutta tovin minua katseltuaan nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
Niin sain kuvattua taloa sieltä mistä en ennen ole saanut. Saatoin siellä pihalla aistia sitä atmosfääriä joka siellä joskus talon loistoaikoina on ollut.
Kiitin puutarhuria ja sanoin, että talo on minusta todella kaunis. Hän hymyili surumielisesti. Ajattelimme kumpikin talon kohtaloa.
http://en.wikipedia.org/wiki/Miguel_Ventura_Terra

Ai että täydennysrakentaminen on nyt suosiossa ja tulee yhä enemmän muotiin. Sitähän sitten ihmiset ovat lähekkäin kuin kanat orrella. Ja se on minua hiukan askarruttanutkin viime aikoina silloin tällöin. Ja tänään taas uutisen kuultuani.
Syynä ovat ulkomailla oleskelut, joiden aikana olen väsynyt nimenomaan ihmisten fyysiseen läheisyyteen ja paljouteen. Joskus se, että kadulla on vain tungosta kuten Hongkongissa, jossa ihmiset kukevat jonossa, yksinkertaisesti ärsyttää. Ja kun ravintoloissa pöydät ovat niin lähekkäin että ei voi jutella kaverilleen muiden kuulematta, tapaamiselta menee tarkoitus: kuulumisia kun on tultu vaihtamaan.
Täydennysrakentaminen tietty kuuluu kaupunkilaisuuteen. Ja minäkin olen kaupunkilainen syntyäni, en siis maalaistyttö Hesassa.
Olen siis tottunut kaupunkien elämään ja tykkään siitä että kaikki on helposti lähellä ja saatavilla. Tykkään myös istuskella ”ulkona” ja katsella ihmisiä. Myös kadulla kuljeskelemine ilman sen kummempaa päämäärää on kivaa. Eritoten tästä tykkään ulkomailla.
Vaan yhä tiiviimpi asuminen tuo myös muassaan sellaista meininkiä, josta en tykkää: naapurien elämän seuraamista ja utelua. Kaupunkilaisuudessahan hyvää on juuri myös se, että saa elellä rauhassa vaikka naapurit tuttuja olisivatkin. Kaupunkilaiset ovat aika hienotunteisia, mikä pitää ihmiset tarvittavan loitolla.
Tästäkö osin täydennysrakentamisen myötä sitten joudumme luopumaan? Hiljan eräs naapuri on kaivannut juuri sitä yhdessäoloa jota kiinteä asuminen toisi mukanaan: enemmän yhteisiä hetkiä taloyhtiömme asukkaiden kesken, vaikka jo parit pippalot vuosittain pihapiirissä pidetäänkin.
No niin, tutkainta vastaan on turha potkia. Kyllä kaupungistumisen suuntaan menemme. Se on omiaan hiomaan ihmisistä särmiä sosiaalisuuden suuntaan.
Suurkaupunkielämään harjaantumista tästä lähden taas minäkin harjoittelemaan parin suomalaisen viikon ja lepäilyn ja asioiden hoidon jälkeen.

Jotkut rakennukset herättävät minussa halun päästä niihin uudestaan. Ja jos toiveeni toteutuu, mieluiten vielä valokuvaamaan taloa.
Yksi tällainen rakennus on Las Palmasin CAAM (The Centro Atlántico de Arte Moderno) jossa ensimmäisellä käynnilläni vuosia sitten viihdyin hyvän tovin. Menin katsomaan näyttelyä arkkitehti Le Corbusierista mutta jälkeenpäin huomasin innostuneeni sitä enemmän itse talosta. Ja lähtiessäni tiedustelin restauroinnin tehneestä arkkitehdista. Hän oli espanjalainen Sáenz de Oiza.
Las Palmasissa asuvalta espanjalaiselta ystävältäni kuulin, että jo kuolleen manner-Espanjassa asuneen Sáenz de Oizan valinta restauroinnin suorittajaksi oli herättänyt närää Kanarian saarilla asuvien keskuudessa, sillä työ olisi arvatenkin haluttu antaa omalle väelle.
Yhtä kaikki, talon ”myllersi” ja uudisti kauttaaltaan Sáenz de Oiza.
Hänellä olikin haastava tehtävä, sillä talo oli yksi kaupungin vanhimmista espanjalaista perinteistä arkkitehtuuria edustavista taloista. Sen julkisivulla oli muiden muassa pieniä puisia parvekkeita. Talo oli kolmekerroksinen. Yleisilme oli kauttaaltaan tumma. Miten sellaisesta miljööstä muodostuu koti modernille taiteelle?
Muodostuipa hyvinkin. Arkkitehti ikään kuin avasi talon sisältä käsin. Nyt se on ilmava, valoisa, hengittävä.
Miltei kaikki on nyt avointa tilaa. Kolme kerrosta kaikki näkyvät tietyistä kulmista yhtä aikaa. Eri kerroksissa lattiapinta-alat ovat aika pienet ja sivuhuoneissa. Avoimessa keskuksessa puolelta toiselle kuljetaan siltaa pitkin. Samalla nähtävissä ovat myös alemman kerroksen seinille ripustetut taulut tai valokuvat. Tasanteelta toiselle noustaan ja laskeudutaan loivia ja leveitä tikkaita pitkin .
Kaikki seinät, rappuset, katot ovat valkoisia. Siitä kehkeytyy hyvin neutraali tausta taideteoksille. Valkoinenhan ei ole väri sellaisenaan.
Talon katolla on nyt kupolimaiset valoikkunat, jotka siis päästävät luonnon valoa sisälle. Toisaalta se on kuulemma myös pahasta joskus: kuuma ja kova auringonpaiste on omiaan ”polttamaan” taideteoksia.
Suurella kattoterassilla järjestetään juhlia esimerkiksi näyttelyjen avajaisissa. Sieltä voi ihailla panoraamamaisesti pittoreskia vanhaa kaupunkia Veguetaa ja pidemmällekin Las Palmasia. Kattojen yli näkyy Atlantille asti.
Minusta CAAM on jännittävä ja omaperäinen talo. Pidän sen ilmavuudesta. Siellä ajatukset laukkaavat ja mielikuvat mahtuvat pulppuamaan. En yhtään ihmettele, että lapset viihtyvät siellä hyvin. Kerran käydessäni heitä istuikin koko joukko piirissä lattialla opettajan kertoessa espanjaksi jotain. Talossa järjestetään tilaisuuksia ja yhteistyötä lapsille paljon.
Kahdesti talossa käydessäni olen kysynyt saisinko ottaa talosta valokuvia. En ole saanut. Mutta onni on ollut myötäni. Eräs espanjalainen ystäväni järjesti minulle kuvausluvan. Niin ikuistin taloa, jonka nerokkaita yksityiskohtia voin nyt sitten vielä jälkikäteen tutkailla.
http://www.caam.net/

Saapas nähdä miten käy turvatarkastuksessa, pitääkö ottaa huivi pois vai ei. Tätä pähkäilin eilen aamulla kotimatkalle lähtiessäni.
Tukkani oli siinä kunnossa, että katsoin parhaimmaksi sitoa huivin koristeeksi matkan ajaksi ja pestä tukan sitten vasta kotona, koska kuitenkin tekisi mieli mennä saunaan.
No, turvatarkastus sujui muitta mutkitta eivätkä turvatarkastajat epäilleet minun kuljettavan mitään kiellettyä huivini alla, vaikka nyt taas turvatarkastukset ovat olympialaisten vuoksi tapetilla entistä enemmän.
Mutta huomasin, että turvatarkastuksen hihnalle tavaroitani laittaessani toisaalla seissyt turvatarkastaja katsoi minua kiinteästi ja tiukasti.
Luin kerran siitä miten ihmisiä itse asiassa seurataan lentokentillä
Metallinpaljastimen läpi kulku on vain osa turvatarkastusta, piippasitko vai etkö siitä kulkiessasi.
Ihmisiä voidaan seurata ja seurataan jo ennen turvatarkastukseen tuloa ja sen jälkeen. Jutun luettuani olen huomannut, että näin juuri tapahtuu.
Jo ennen turvatarkastusta virkailijat katsovat, käyttäytyykö joku hermostuneesti tai oudosti. Sama seuranta pätee tarkastuksen jälkeen, kun henkilö kasaa tavaroitaan tai pukee vyötään pöytien äärellä .
Valvova silmä voi myös seurata sitä käykö joku wc:ssä tavallista useammin tai mitä hän ylipäänsä kentällä tekee.
Tämä ei tietty tunnu mukavalta tavallisesta ihmisestä, joka ei kuljettele pommeja mukanaan. Mutta näin se nyt vain on.

Tuoreen asiakastutkimuksen mukaan joka kolmas lomamatkailija on kiinnostunut tai erittäin kiinnostunut risteilyistä. Ja kas, kun sattumoisin minäkin olen juuri risteilyistä puhunut hiljan parin ystäväni kanssa.
Toisen, italialaisen, kanssa keskustelu johtui siitä, että hän kertoi olleensa risteilyllä Espanjassa.
Ja toisen, ruotsalaisen, kanssa päivittelimme sitä, että risteilyt eivät ole yhtä luontevia pohjoisesta käsin kuin etelän maista. Hänkin tykkäisi risteilyistä mutta matkakohteet etelässä eivät ole otollisia laivamatkoille vaan lentokuljetuksille. Suomeen hän kyllä tulee laivalla.
Asiakastutkimuksen mukaan suomalaiset haluaisivat risteillä Karibialla tai Välimerellä. Tähän Tjäreborgin teettämään tutkimukseen vastasi 11 306 vastaajaa.
Joulukuussa 2013 teetetyn tutkimuksen tuloksista ilmenee selvästi, että rantalomien ja kaupunkilomien jälkeen suosituimpia lomatyyppejä ovat Välimeren ja Karibian risteilyt.
Onko suuntaus siis muuttumassa, innostuvatko suomalaisetkin risteilyistä. Niissä on se ongelma usein, että satamakohteeseen pitää ensin lentää. Ja lentomatka on pitkä.
Päiäväkävelyllä pysähdyiin vasiten katsomaan matkatoimiston ikkunaa. Siinä oli täältä etelästä käsin tarjolla risteilyjä esimerkiksi Marokkoon eri kaupunkeihin kuten Feziin, sitten oli Dakariin, Madeiralle ja Espanjaan ja Portugaliin.
Tuntuu siis, että sen kuin astut laivaan, niin sillä siisti. Ja juuri tätä minä ikään kuin kadehdin. Se olisi niin yksinkertaista, kun paatti lähtisi satamasta kuten Ruotsin laiva ja säästyisit pitkiltä, puuduttavilta lennoilta.
Voipi olla, että yksi syy risteilyjen kasvavaan suosioon on se, että ikääntyvä väestö ei järin innostu pitkistä lentomatkoista. Ja ikääntyviä matkustajiahan tulee yhä enemmän.

Eilen näkemäni nainen palautti mieleeni seurustelu-upseerit. Sellaisiksi nimitän mielessäni henkilöitä jotka joutuvat työnsä puolesta seurustelemaan kohteliaasti asiakkaiden kanssa tilanteessa kuin tilanteessa, koska asiakkaalle nyt kerta kaikkiaan kuuluu olla kohtelias.
Eilen näkemäni nainen kertoi ravintolassa kaiketi aiemmin tuntemalleen hovimestarille kuulumisiaan ja kyseli kartta kädessä tarjoilijalta neuvoja. Nainen ei lainkaan ajatellut, että ravintolassa oli kiire, sillä asiakkaita tuli sisälle kaiken aikaa ja pöydissä odotettiin tarjoilijan tuloa kysymään tilauksesta.
Ei, nainen pidätti näitä työntekijöitä omilla jutuillaan viis veisaten henkilökunnan kiireestä ja muiden ravintola-asiakkaiden odotuksista.
Tällaiset tilanteet ovat vaikeita henkilökunnalle. Näitä sattuu monissa paikoissa, kuten juuri kahviloissa, kaupoissa, hotelleissa.
Huippu oli eräs tuttu nainen, joka jokunen vuosi sitten jututti hotellin henkilökuntaa Venetsiassa päivänä, jona Canale Grande tulvi kaduille ja taloihin.
Tämä nainen kyseli hotellin portsarilta tulvien yleisyydestä, veden mahdollisesta korkeudesta ja talojen suojautumistoimista sekä saamista korvauksista täysin huomaamatta, että juuri sillä hetkellä niitä suojaustoimenpiteitä oli tarkoitus tehdä.
Minä puutuin asiaan. Sanoin hänelle tylysti, että henkilökunnalla taitaa nyt olla kiire saada nostettua nojatuoleja korkeammalle, sillä vesi jo tulee sisälle kynnyksen yli.
Joskus, kuten eilen, mietin mitä näiden ihmisten päässä liikkuu, kun he eivät lainkaan osaa paneutua tai kenties viitsi paneutua muiden ihmisten asemaan.
Vaikea on myös tietää, mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi tehdä.