Kun tein eilen illalla töitä, ajatukset eivät olleet pysyä koossa. Piti tehdä niin monia asioita, mutta mikään työasia ei oikein napannut. Samalla sitä kirjoitteli naamakirjassa vanhoille kavereille ja pohti, ehtiikö näitä nähdä kotipuolessa lyhyellä lomallaan. Kaikki heistä tuntuvat lisääntyvän parhaillaan, sillä joka toinen seinämäviesti liittyi tutteihin, laskettuihin aikoihin ja vaunuostoksiin. Mietin taas, missä vaiheessa nämä viestit aiheuttavat minusta palan nousemista kurkkuun vai lienenkö onnekkaasti vauvakuumeeton loppuikäni.
Yhdelle kaverilleni ne ainakin aiheuttaisivat. Hän soitti ja suri vuolaasti. Hän oli käynyt tässä viikonvaihteessa kolmilla treffeillä ja lukenut muun ajan treffi-ilmoja Citystä ja Suomi24-sivustolta. Neidin biologinen kello ei enää tikitä, vaan se kaikuu kuin kellojen malmi ja helisee kuin vaski. Sen kumu voimistuu koko ajan ja samaan aikaan nousee ahdistus. Yritin siinä rauhoitella, mutta pieleen taisi mennä. Minä kun en (oikeastikaan) tiedä mitään kellonkilkatuksista.
Treffineidin vapaa-aika kuluu pohtiessa, miten ratkaista suhdeongelma. Sinkkuutta on takana vuosi. Alun optimismista on päästy pessisimismin syövereihin. Pahin pelko on, että edessä on samanlainen ikisinkkuus kuin minulla - elämäntilanteeni kun on kuulemma kiirastulesta helvettiin johtava highway. Kriteeri toisensa jälkeen tipahtaa romukoppaan. Kohta jäljellä jäänevät noin siittämisikäinen, noin kaksijalkainen, suurinpiirtein työssäkäyvä, oletettavasti-ei-väkivaltainen ja ei-kovin-alkoholiongelmainen. Pelkään ihan oikeasti, että kaverini kompastuu johonkin miehenpuolikkaaseen vain sen vuoksi, että lapsi on saatava ja perhe perustettava.
Neidin itsetunto alkaa olla nollassa, kun ei kenellekään kiinnostavalle tunnu kelpaavan. Viikonlopun saldoksi oli tullut yöllä sängyssä itkien koottu näkemys siitä, millainen nainen hänen pitäisi olla:
- kaunis ("edustava")
- ikää 25-32 vuotta (35 on jo kohtalokas, vaikka mies olisi 45)
- ei liian pitkä eikä liian lyhyt (~168cm)
- eli liian laiha eikä liian lihava (n. 55-58 kg)
- sporttinen, mutta ei liian urheilullinen
- Äiti Teresa (halu pelastaa melkein koko maailma)
- Nigella Lawson (keittiössä)
- koulutettu, mutta ei uraohjus (= valmius hankkia lapsia ja olla himassa kolme vuotta)
- Rakel Liekki (makuuhuoneessa)
- hyvätuloinen (mutta ei liian = miestä pienemmät tulot)
- pitkähiuksinen
- tyylikäs (= ei siis mitään kovin persoonallista)
- nuorekas (= jakkupuvussa on kiva väri)
- kultturelli (mutta ei ooppera, runoilta tai taide-elokuvat)
- ei mikään satanisti ( = ei siis kuuntele mitään Maija Vilkkumaata rajumpaa)
- naisellinen (ei omista maihareita)
- luonnollinen (= muistaa meikata myös marjametsään)
- huoliteltu (= puunaa biksarajan samaan tapaan kuin hampaansakin)
- itsenäinen (= ei liian tiivistä kaveriporukkaa...)
- luotettava(= ... jonka kanssa hengata liian usein)
- naisvaltaisella alalla (= minimaalinen kilpailu kotisohvan verkkarihemmolle)
Hysteriastaan huolimatta neiti on onnistunut listansa kanssa osumaan kohtuullisen oikeaan - tai hyvin samaan lopputulokseen on tullut varsin moni ystäväni. Jos tuohon uskoo, miehet ovat kyllä jämähtäneet sinne 1950-luvulle pienin poikkeuksin. Itse osun puoleentoista kohtaan. Muu meneekin sitten reippaasti ohi, mikä on mielestäni tragikoomista ja vitsikästä. Treffineitiä se ei lohduta, sain kirjan verran ohjeitä, mitä asialle tehdä. Hän itse valkaisee tällä viikolla hampaansa, ryhtyy harrastamaan pilatesta, tuhlaa veronpalautusrahat Stockan vaateosastolle ja aikoo bookata ensi viikolle lisää treffejä.
Itse odottelen, missä vaiheessa minulle iskee menojalka ja jahtifiilis. Tällä hetkellä koko miessukupuoli kiinnostaa pieniä hormonaalisperäisiä halipulakohtauksia lukuunottamatta (niiden iskiessä lukittaudutaan kotiin tai kiskotaan hattu silmille ja lähdetään baarista juoksujalkaa ulos, jottei lankeamisia tapahdu) edelleenkin yhtä paljon kuin ikivanha, saksankielinen ja 18-osainen manuaali niveljalkaisista. Kun viime vuosien saldoon kuuluvat vätykset, ambivalentit ja katoajat, ei mikään ihme, että on varsin tyytyväinen siihen, että istuu villasukat jalassa, maksihameessa ja tukka tappuralla sohvalla tehden töitä ja kuunnellen Opethia iltamyöhällä.
Treffineidin puhelun jälkeen pohdin sitä, kuinka moni oikeasti elää liitossa onnellisena ja kuinka moni pitää kulissit pystyssä vain koska pelkää yksinäisyyttä. Perheväkivalta- ja avioerotilastoista, radalla hetken huvia metsästävistä varatuista, puolisoaan haukkuvista, liitoissaan yksinäisistä ja työhönsä pakenevista ihmisistä saa sellaisen kuvan, että unelmat ja todellisuus ovat tuskallisen kaukana toisistaan. Varovainen sinkkunainen huokaa helpotuksesta ja pohtii, että miksi siihen parisuhteeseen sitten on niin hirveä hinku.
Siihen suhteeseen ajaa niin moni asia rakkaudesta taloudellisen turvan kautta lasten haluamiseen. Silti se suurin on ihastuminen, rakastuminen ja tarve tulla hyväksytyksiä. Jokainen joskus ihastunut/rakastunut muistaa ne huikaisevat onnen hetket, jotka saavat vuosienkin jälkeen palan nousemaan kurkkuun. Ne hetket, jotka on koottu kuin helmet muistojen nauhaan.
Ikävä kyllä yhteiselämä ei ole romanttinen ikitarina, jossa kaikki elävät onnellisena elämänsä loppuun asti tai ratsastavat yhdessä auringonlaskuun.
Onnen eteen pitää tehdä töitä - mutta viitsiikö sitä nyt niin paljon yrittää, koska aina voi tavata jonkun vielä täydellisemmän, vielä ihanamman, saada vielä syvemmän yhteyden?
Suhderyntäilijän vastakohtana on kyynikoksi nimetty jäälohkare, joka kuuntelee Leonard Cohenia ja My Dying Bridea megahamosessaan jalat seinällä napsuteltuaan kotiin syysyössä haaveillen omasta rappioromanttisesta goottilaislinnastaan. Haaveensa kullakin...
