Turn Loose the Swans

Perjantaipäivä meni kuumeesta, väsymyksestä ja pitkästä työpäivästä huolimatta oikein mukavasti. Sen päätteksi oli ihana istahtaa syömään hyvää ruokaa työkaverien kanssa. Yöllä tosin vitutti naapuripariskunnan bileet. On niin mukava kuunnella monenlaisia asioita, joita naapurissa tapahtuu, kun muodikkaasti(?) asuntonsa rempanneet tyypit ovat onnistuneet huonontamaan äänieristystä merkittävästi. En tiedä, onko seinästä poistettu eristeitä vai lattiamateriaali vaihdettu, mutta kuitenkin. Itse olen ottanut osan vahinkoa takaisin niistämällä ja yskimällä äänekkäästi nämä sairasvuodeaikana, jotta hekin ehkä tajuaisivat äänieristyksen huonouden. (Eivät ole tajunneet.)

Koko naapurikämpän keskustelut kuuluvat mukavalla kaiulla varustettuna naapuriin, ja parhaimmillaan äänekkääseen seksiin herää. Tällä kertaa mentiin hirveällä melulla Onnelaan. Keskustelun tasosta päätellen naapurissani asuvat 18-vuotiaat kohkaajapissis ja uhofruittari. Tai sitten ne möykät olivat heidän kaverinsa. Nice, anyway.

Itse heräsin aamulla tyytyväisenä, kunnes satuin tsekkaamaan itseäni peilistä. Koko kroppa oli nokkosihottuman peitossa. Vauhdilla nettiin ja epäilykselle tilaa: olen syönyt erittäin paljon allergisia sivuoireita aiheuttavia antibiootteja. Great. Sairaanhoitajaystävätär suositteli pikavisiittiä lääkäriin, koska kurkku voi mennä tukkoon.

*

Poistuin lekurista penisilliiniallergikoksi luokiteltuna, antihistamiinireseptillä varustettuna ja vieläkin enemmän täynnä raivoa työterveyslääkäriäni kohtaan kuin ennen. Vaikka menin lekuriin kuumeisena, en saanut sairaslomaa. Käskettiin vain syödä lääkekuurit loppuun. Oikeasti. Kun minulle lisäksi onnistuttiin määräämään lääke, joka sairaanhoitajaystäväni mukaan on yksi markkinoiden allergisoivimmista, olen aivan hiilenä.

Missähän vaiheessa saan olla terve? Takana kolme kuumeperiodia ja menossa neljäs, joka on kestänyt melkein kaksi viikkoa. Takana kaksi antibioottikuuria, joista toisen tuloksena olen nyt täydellisen kirjava ja kauhulla odotan, miten pahaksi ihottuma menee - kaiken lisäksi se on nostanut kuumetta.

Työkaverieni ehdotuksesta vien tämän viimeisimmän tapahtuman eteenpäin: lääkemääräysasiasta lääkäri kyllä selviää, sillä ei minulla pitänyt olla mitään allergioita; lääkekuurin ylipituuden hän pystynee myös selvittämään; mielenkiintoisin kysymys on, miksi kuumeinen ei saa sairaslomaa. Luultavasti selitetään, että en vaatinut sairaslomaaa. "Kuumeisenako minun pitää mennä töihin?" ei ilmeisesti riitä. Vastauksena oli syödä kuuri loppuun. Kauniin tuloksin, kuten olen saanut huomata.

Kun kaikki vaan natsaa hyvin:

- pudottaa kolmannen kerran työpöydän lampun vuoden 2009 aikana
- rikkoo kolmannen kerran pudottamansa työpöydän lampun
- joutuu huomenna taas Ikeaan (vidu...)

- niskajumi on tappava
- kuumettakin on
- väsyttää

- huomaa addiktoituneensa Liv-kanavan ohjelmiin
- tulee lukeneeksi bussista löytämänsä Cosmon ja löytäneensä sieltä yhden melkein siedettävän jutun
- jumittuu tuijottamaan ostoskanavaa

Kunpa minä pääsisin tästä sairastelusta ja kuumeesta eroon - ja olisipa meillä duunissa järkevä työteyshuolto...

Olen yleensä kova tyttö haaveilemaan ja unelmoimaan tarkoituksella ihan mahdottomia. Leikin ajatusleikkejä, matkustan musiikin tai kirjan matkassa aivan toiselle taajuudelle - mutta herään tarvittaessa valoakin nopeammin ja olen taas kohta tylsä työn puurtaja, jolla on jalat polviaan myöten maassa.

Havahduinpa tosin huomaamaan sen, etten ole juuri tänä keväänä haaveillut kuin ennen. Olen ilmeisesti käyttänyt kaikki voimavarani sairastamiseen ja huolehtimiseen. Olen hakenut lähes maanisesti jotain aivan erilaista todellisuuspakoa. Kun olo on höttö, ei jaksa muuta kuin höttöä.

Tänä keväänä on vielä paljon töitä. Siksi mielikuvitusmatkailu voimavaroineen on kutsuttava aseisiin. The Fields of the Nephilim soittimeen ja matkalle vanhojen linnojen pimeille käytäville... My Dying Briden seurassa Yorkshiren nummille... Leonard Cohenin kanssa suurkaupunkien yöhön... Wagnerin seurassa germaaniseen muinaisuuteen... Ehkä se siitä taas. :)

Tummasävyinen musiikki lainehtii rauhoittavasti streoista, kirkas ilta tummuu ja sunnuntai-ilta valuu kohti loppuaan. Vaikka takana on rauhallinen viikonloppu, on koko viikko ollut varsinaista Katariinanpyörässä roikkumista. Olen taas vaihteeksi kipeä. Viikonloppunakin olo on kuin teilatulla.

On jotenkin absurdia pohtia, mitä tammi- ja helmikuun aikana on tapahtunut. Kaikki on kohtuullista sekasotkua töissä; muuta elämää tässä ei ole ollutkaan. Viimeiset puoli vuotta ovat olleet puhdasta painajaista. Syksyn kauhutyöputkien, ylitöiden ja kaiken huolehtimisen jälkeen luulin, ettei pahempaa voi enää olla tiedossa. How wrong I was...

Minä en yleensä sairastele. Joo, minulla on toisinaan migreeniä, menkkojen aikaan voin lähes aina huonosti ja sairastan vuodessa kaksi pakollista flunssaa, mutta kuumetta minulla ei ole juuri koskaan. Paitsi nyt joulun jälkeen... Menossa on neljäs kuumeputki, toinen antibioottikuuri ja neljäs saikkupätkä. Duunissani poissaolo tarkoittaa suoraan sitä, että työkaverini väsyvät, hommat kasautuvat, joku hoitaa osan duuneista, mutta vastuu on silti minulla. Nuorisopuolella me hoipumme duuniin ties missä kunnossa, koska hommat on hoidettava. Työnantaja levittelee käsiään ja puhuu resursseista. Kun jokainen tekee periaatteessa työnsä itsenäisesti, mutta kuitenkin osana tiimiä, ongelmissa ollaan.

Taantuman hiipinen nurkissa on myös huolen aihe. Nuorisopuoli on edellisen laman peruja hyvinkin heikosti resurssoitu. Nuorten pahoinvointi on lisääntynyt, samaten oppimis- ja keskittymisvaikeudet. Kylmä tosiasia on se, että alakoulun viimeisillä vuosilla olevat ja nykyiset yläkouluikäiset ovat syntyneet niinä vuosina, jolloin lama oli syvimmillään. Se näkyy, todellakin. Eräs terveyskeskuslääkäri tokaisikin kerran, että ongelmaikäluokkia tarkastaessaan näkee kyllä sen, kenen kotona päihteidenkäyttö, työttömyys ja toivottomuus on kasautunut pahimmin. Itse sitä katselee kylmä hiki otsalla väsyneitä työkavereitaan ja itseään ja tietää, että me olemme yksi niistä viimeisistä "turvaverkoista". Siinä mielessä paha juttu, että verkko on reikäinen, lähes puhki huitunut ja huonosti kiinnitetty.

Huomenna soitetaan taas työterveyslääkäriin. Onneksi pari päivää pystyn nyt lepäämään kotona, mitä nyt pitää apteekissa ja työterveydessä ravata. Alkaa kyllä hermo mennä. Olen aina arvostanut ja vaalinut terveyttäni parhaani mukaan. Olo on totaalisen avuton, kun lämpöä on juuri sen verran, että olo on kuin yliajetulla ameeballa. Töissä sitä kyllä singahtelisi kuumeisen kiireisesti, mutta stoppi tulee jo kotimatkalla, kun veto loppuu aivan täysin.

Metallinaista ottaa myös keskipahasti pannuun se, että tässä on missattu niin Opeth&Enska, Kreator, Esoteric kuin huominen Unleashedkin. Kerpele. Jälleen kerran...