Turn Loose the Swans

Olen monessa mielessä äärettömän rasittava ihminen. Olen välillä uskomaton höpöhöpö, yleensä ainakin puhelias, mutta toisinaan en sano sanaakaan. Jos minua ei huvita, ei huvita. Yleensä kyllä huvittaa...

Tykkään viettää aikaani ihmisten seurassa, olla osa joukkoa. Toisaalta tarvitsen äärettömästi aikaa yksin. Minusta on myös ihanaa olla yksin joukossa. Kirjan lukeminen meluisassa kahvilassa tai baarissa on ihanaa, saa olla yksin, mutta muiden keskellä. Toisaalta esimerkiksi nyt on aivan ihanaa istua kotona yksin lukemassa ja tekemässä töitä. Kirjan seuraan käpertyminen nyt on ihanaa melkein missä tahansa.

Olen toivottoman ujo tietyissä tilanteissa. Jos minun pitäisi valita, pyydänkö kiinnostavan miehen puhelinnumeroa vai puhunko YK:ssa, olisi vastaus helppo. YK-puhe olisi lasten leikkiä siihen verrattuna, että pitäisi pyytää jonkun hottiksen numero. Siis se ei vain onnistu. En vain kykene saamaan suutani auki. Olen myös satavarma, että minulle ei numeroa annettaisi, se olisi toivottoman noloa. Toisaalta ajattelen niin, että jos mies ei numeroani pyydä, hän ei ole kiinnostunut. Silti sitä voi jälkiviisastella, ettei edes kysynyt. Mutku... :/

Nykyään olen tosin menneistä jo edennyt melkoisesti, sillä vielä seitsemän vuotta sitten ajatuskin keskustelun avaamisesta baaritiskillä tuntemattoman miehen kanssa olisi ollut mahdottomuus. Numeron pyytäjäksi minusta tuskin koskaan on. Saa kyllä kehitys kehittyä siinä vaiheessa melkoisesti...

Olen liian itsenäinen ja itsepäinen, mutta olen silti kovin sosiaalinen. Haluan luottaa muihin ihmisiin, mutta oikeasti en luota kehenkään. En osaa ottaa apua vastaan, kaikesta pitää selvitä itse. Jep, tällaiseksi friikiksi tarvitaan suotuisat perintötekijät, vainoharhaiseksi kasvattaneet vanhemmat ja monenlaisia sattumuksia. Olen itsestäni jollakin kummallisella tavalla toisinaan varsin ylpeä tässä mielessä. Freaky... :D

Olen toisinaan kummallisista asioista ärsyyntyvä, preussilaistyylistä järjestelmällisyyttä tihkuva nipottaja. Huomasin taas uusia ärsytyksen aiheita, kun nyt viikonloppuna tuli kekkaloitua erilaisilla musiikillisilla areenoilla alvariinsa. Loistavillakin keikoilla huomaan ärsyyntyvänsä vaihtelevan pahasti erilaisia ihmisille, jotka eivät ole siellä ensisijaisesti musiikin vuoksi.

Rakastan keikkoja ja hyvää musiikkia. Minun mielestäni keikoille mennään nimenomaan nauttimaan musiikista:
- ei dokaamaan
- ei seurustelemaan uusimmasta sukupuolitaudista
- ei valittamaan pomosta
- ei pohtimaan puutarhanhoitoa
- ei kutemaan
- ei näyttäytymään
- ei vahingoittamaan muita ihmisiä

Olen keikoilla yleensä ihan vesiselvänä tai hyvin vähän alkoholia nauttineena, joten örvellys ärsyttää. Tosin olen huomannut samojen asioiden ärsyttävän, vaikka päällä olisikin riemukas hupsa. Preussilaisuuteni ei siis laske promillemäärän noustessa.

Kaikkein ärsyttävintä keikkayleisöä ovat känni-idiootit, jotka yleensä onnistuvat hankkimaan rastit kaikkiin yllämainittuihin boxeihin. Kaikki idiootit ärsyttävät, mutta maasta, kuusta ja puusta tietämätön porukka saa hermostumaan ja aiheuttaa vaaratilanteita. Ei ole myöskään kerta eikä kaksi, kun joku mänttipää on esimerkiksi kaatanut kaljansa (Tavastian) mikseripöydän päälle, mikä on parhaimmillaan pilannut koko keikan. Känni-idiootti horjuu ja huojuu tai riehuu aggrena. Kaljat lentävät ja tupakkakin saattaa palaa. Oikeasti, miksi hankkia keikka- tai festarilippu, jos aikoo olla sammuneena suurimman osan ajasta - tai muuten vain ihan morula-asteella.

Yleensä känni-idiootilla on mukanaan ainakin kaksi kaveria, joiden kanssa rynniä yleisön seassa. Loistava yhdistelmä on myös kolme kännistä pariskuntaa (tosin yksikin riittää...), jotka meuhaavat kuin lauma valaita, huitovat kuin armeija viikatemiehiä, "tanssivat" tunteellisesti, huutelevat toisilleen, yrittävät rynniä eteenpäin ihmisjoukossa, nostelevat naispuolisia miesten harteille (ja parhaimmillaan kaatuvat), nuolevat toistensa ruokatorvia (oletettavasti) ja sössöttävät muutakin asiaan kuuluvaa. Voin ihan rehellisesti ihmetellä, miksi monien pariskuntien on keikoilla pakko seisoa riikinruotsalaisessa "salsa-juckaren"-tyyppisessä asennossa, jossa miehen tiukassa käsivarsiotteessa oleva naisparka ei juuri pääse liikkumaan saati hengittämään. Onko tässä nyt sitten vahva uros suojelemassa heikkoa naarasta vai mikä lie taustalla...? Se, että viisitoista minuuttia toisiaan näkyvästi nuoleskeleva pariskunta olettaa ivasilmäysten johtuvan kateudesta, on paskapuhetta. Jengi katselee mieluummin bändiä kuin huonoa pehmopornokanavan mainoselokuvaa.

Humalan ja pitin yhdistelmä on myös ikuinen killeri. Pikkuisen tenutusta niskassa onkin hyvä lähteä potkimaan muita ihmisiä pittiin. Kun osa on pitissä pitämässä hauskaa ja osa vetämässä pataan, ollaan turvallisilla raiteilla. Reipas humalatila, osaamattomuus ja välinpitämättömyys tekevät myös gutaa. Kannattaa myös kiskoa pittiin porukkaa, joka ei sinne halua tai juosta pittiin kuulumattoman yleisön päälle. Idioottipisteitä ropisee, joskus myös pääsee ulos aika nopeasti.

P.S. Huomasimme ystäväni kanssa vappuna jälleen kerran erään mielenkiintoisen asian. Ne kaikki miehet, joilla on pakottava tarve pitää jotain päähinettä (lippis, hattu, mikä lakki vain) sisätiloissa, näyttävät lähes poikkeuksetta daijuilta. Ylioppilaslakki ja muu tilannepukeutuminen on asia erikseen, mutta esimerkiksi Tavastialla rivissä seisovat lippispäät näyttävät lähes poikkeuksetta idioottimaisilta. Päättelimme kaverini kanssa olevamme niin vanhoja, etteivät pikkupojat lakit päässä kiinnosta, mikä on harvinaisen ihana huomio. Huomasimme tosin gallupia tehdessämme, että myös monet nuoremmat ystävämme pitivät lippistä amismaisena. Miespuolinen pitkätukkaystäväni taas uskoo, että lippistä käyttävät ne, jotka yrittävät (ainakin metallikeikoilla) kompensoida sitä tosiasiaa, että tukka ei ole "tarpeeksi pitkä"...

Joskus unelmia on pakko haudata. Se ei ole mikään helppo ja mukava tehtävä viikonlopun ratoksi, mutta sitten se on tehty. Mielen synkissä maisemissa on kaivettu routaista maata lapiolla, huhkittu apinan raivolla ja lopuksi voitu kävellä pois lapio olalla, koetettu olla analysoimatta sen kummemmin, valuvatko poskille hikikarpalot vai kyyneleet - jotteivat ne jälkimmäiset ala virrata. Life hurts, baby, niinhän se on.

Koskettavin hautauskohtaus, symbolinen, unenomainen, vangitseva, on Eeva-Liisa Mannerin teoksessa Poltettu oranssi. Marina Klein, näytelmän toinen päähenkilö, kertoo tohtori Frommille haudanneensa unessa haavoittuneen hevosen ja pukeneensa hevosen muistoa kunniottaakseen kauniin oranssin puvun päälleen.

Hautaamani unelma oli hauras, pieni ja vaatimaton, mutta unelma kuitenkin. Pienet unelmat ovat usein niitä kauneimpia, varsinkin sellaiset, joiden ei usko toteutuvan. Seisoin eteisen peilin ääressä, lähdössä viettämään hauskaa iltaa, kun huomasin yksinäisen kyyneleen valuvan poskeani pitkin. Purin hammasta ja kokosin nurkista ylpeyteni rippeet. Nostin leukani pystyyn ja astuin ovesta Helsingin silmien eteen.

Sinä yönä ei Helsinki nähnyt minua kauniimpaa naista. Askeleeni keinuivat pehmeästi Kallion hämäriltä kujilta keskustan valoisille avenueille. Silmäni loistivat kirkkaina, hymyni häikäisi. Suosikkibändini keikalla lauloin ja tanssin koko sielullani hymyillen loisteliaammin kuin kukaan muu. Keikan jälkeen astelin kasvot loistaen ja leuka pystyssä baarin kautta kotiin. Hymyni lämpö olisi sulattanut ikiroudan ja saanut kukat kukkimaan vaikka tammikuussa.

Kun matkasin naapurin kanssa samalla hissillä ylös helisevän soittorasiatalomme korkeuksiin, kadehti hän humalaisen surkeana suuren ääneen kirkasta hymyäni ja iloani. Hymyilin ja taputin naapuria olalle. Toivotin hyvät yöt, astuin sisälle ovestani, kiinnitin varmuusketjun ja suljin sisäoven huolellisesti. Sitten riisuin takin naulakkoon, asetin kenkäni huolekkaasti hyllyyn, käsilaukkuni eteisen pöydälle ja avaimet naulaansa.

Istahdin keskelle olohuoneen lattiaa ja ratkesin itkuun. Itkin itkemistäni, tunsin ruumiini värisevän vilusta ja kuumeen hiljalleen nousevan. Lopulta haukoin henkeä kevätyön hiljaisuudessa, nousin ja astelin jälleen peilin ääreen. Näytin itkunpieksemille kasvoilleni voitonmerkkiä ja astelin suihkun alle. Istuin lattialle ja annoin kuuman veden kynsiä ihoani tuijottaessani apaattisesti seinän kaakeleita. Suljin suihkun, huiskin kasvoihini hieman voidetta ja kapusin sänkyyn. Uni tuli kuin musta huppu kasvoille.

*

Aamulla lähdin piknikille kirkkaaseen aurinkoon. Ottaessani aurinkolasit kasvoiltani ystäväni eteisessä sain kuulla kehuja tummasävyisestä silmämeikistäni. "Se on se hautajaiskatse", totesin ironisesti ja laitoin lasit silmilleni. Lähdimme istumaan ihmisjoukkoon Kaivariin, jossa kaiken aidon, pakotetun, humalaisen, pakollisen ja perinteisen ilo ympärillä kiemurtelee myös ohut surunauha.