Turn Loose the Swans

Istun kotona puolikuntoisena sohvalla teekuppi kädessä ja juttelen hyvän ystävän kanssa puhelimessa. Kuuntelen huolia, etsin virtuaalista laastaria, hymähtelen, kuuntelen, ymmärrän. Suurin toivein parisen kuukautta sitten alkanut suhde on hiljalleen hiipumassa monestakin syystä. Ystäväni on palasina, palaamassa hampaat irvessä deittiskeneen, mielestäni aivan liian pian. No, mitäpä minä olen neuvomaan.

Ystäväni kysyy suoraan, miksi minä en pode sinkkuahdistusta. Miksi, miksi miksi? Koska minä en ehdi. Kesäkausi tosin on hieman höpöherkempää aikaa, mutta toivon selviäväni tästä kesästä kuivin jaloin.

Ainut ongelma - jota ei tasan tunnusteta kenellekään - on mies menneisyydestä; törmäsimme pitkän tauon jälkeen. Vaikka olenkin vakuuttanut itselleni, että olemme Vain Ystäviä, miltei tunnustan, ettei asia ole niin yksinkertainen. Järkiminäni huomauttaa, että loistavaa ystävyyssuhdetta ei todellakaan ryhdytä munaamaan muistelemalla menneitä millään muulla tasolla. Kunpa höpöminänikin muistaisi sen.

*

Istun kotona teemuki kädessä ja kuuntelen Type 0 Negativea. Olen muistellut niin monia ihmisiä viimeisen kuukauden aikana. Jostakin syystä olen tuntenut tarvetta käydä läpi menneisyyttäni. Joskus menneisyyden äärellä tuntuu samalta kuin kuilun reunalla kävellessä: hienoista kuvotusta ja pelkoa, mutta samalla voitonriemua omasta uskalluksesta. Lohduttavaa on se, ettei haamusärkyä tunnu - paitsi yhden ihmisen kohdalla. Sen kanssa lienee sitten vain elettävä. La vie en rose - mukana tulevat myös piikit...

Täti istuu minua vastapäätä ja paasaa kahvikuppi kädessä, kakkulautanen vieressä. Kukallinen pöytäliina on hieman rypyssä.

Minä istun vastapäätä hymyillen viileänrauhaisaa ja uusasiallista asiakaspalvelijahymyä, joka ei vielä osoita hyytymisen merkkejä, vaikka levy on jälleen kerran jäänyt päälle Siitä Ikuisesti Samasta Kohdasta.

Sisältö:
-> Minun pitäisi mennä naimisiin, koska se on ainoa oikea elämänmuoto.
-> Minun pitäisi löytää elämälleni sisältö (siis mies ja lapset), koska ilman niitä ei kellään voi olla elämää.
-> Ilman perhettä oleva ihminen on epäluotettava ja huonommassa asemassa - parisuhdeväkivalta ja muut vastaavat ovat asioita, joista ei saa muistuttaa, vaikka koko kylä tietää, missä taloissa vaimot osuvat ovenkarmeihin ainakin kerran viikossa.
-> Minun pitää tajuta, että naimattomuus on vanhemmilleni häpeä, vaikka he eivät myönnäkään sitä. (Tässä kohtaa äiti saa raivarin, mutta se ei auta.)
-> Minä olen väärän näköinen vaimoksi. Pitäisi laihduttaa, ryhtyä somaksi ja vaihtaa tyyliä.
-> Tarvitsen miehen elättämään itseni. Kuulemma.

*

Ennen tarina olisi jatkunut näin:
Ilmoitan rauhallisesti olevani naimisissa työni kanssa. Sanon olevani paatunut yksineläjäja pärjääväni hyvin yksin, kiitos vain. Piikikkyys alkaa hienoisesti kuulua, kun huomautan koulutuksen ja työn olevan perheessämme tavallista tärkeämpi asia. Lopuksi huomautan ystävällisesti, että perhe-elämä ei ole velvollisuus, se on valinta. Minun pirtaani kuulumaton valinta.

Sitten olisi alkanut "perustelu" lapsellisuudestani.

*

Nyt tarina jatkuu näin:
En jaksa edes vastata. Kun levy pyörii edelleen, pyydän ystävällisesti lopettamaan, koska asia ei voisi minua tai ketään muutakaan pöydässä vähempää kiinnostaa. Alan puhua aiheesta, josta tiedän muiden kiinnostuvan niin, että tädin paapatus jää sen alle.

*

Herään pari viikkoa myöhemmin ex-heilani vierestä hänen sohvaltaan kaikki vaatteet päällä, suu täynnä tukkaa ja poskissa messevä ihottuma parransängestä. Hihittelen hämmennyksestäni huolimatta itsekseni ja pohdin, mitä täti sanoisi. Käperryn vilttiin, kiipeän isoon nojatuoliin ja nukahdan pariksi tunniksi.

Katselen iltataivaan pehmeänkauniita sävyjä odottaen epämääräisen tyhjyyden hiljalleen valuvan minuun. Se tapahtuu ennemmin tai myöhemmin. Aikani tässä työssä alkaa hiljalleen olla ohitse. Sitten on löydettävä uusi leipäpuu, uusi työyhteisö, uusi tarkoitus elämälle. Se ehkä se pelottavin asia onkin.

*

Olen ollut viime vuodet naimisissa työni kanssa. Se on ollut syy, pelote, selitys, pelastusrengas, hirttoköysi, elämänsisältö - tätä kaikkea ja niin paljon muutakin. Kun muu maailma on potkinut päähän, on töihin voinut - kuvaannollisesti - kontata silmä mustana ja sydän riekaleina. Siihen on voinut hukuttaa murheensa, auttaa niitä, joilla menee vielä heikommin.

Minun perheessäni työ on aina ollut tärkeä asia. En ole ainut, joka on uhrannut myös terveyttään ja vapaa-aikaansa hakkaamalla päätään seinään (toisinaan varsin konkreettisestikin). Samaan aikaa kun rakastan työtäni, olen monesti kyseenalaistanut urasuunnitelmani, ajatukseni, koko touhun mielekkyyden ja merkityksellisyyden sekä ennen kaikkea oman osaamiseni. Silti en ole koskaan vihannut työtäni.

*

Olen jotenkin olettanut kaihon iskevän kovemmin. Ehkä se vain odottelee sitä sopivaa hetkeä, jolloin makaan maassa pitkin pituuttani, heikoimmillani. Olen ollut niin väsynyt ja kiireinen, etten ole juuri ehtinyt murehtia. Lähipiirissä on ollut niin paljon suuria murheita, ettei omiin ole ollut aikaa.

*

Kaiken tämän hiljalleen itseään kokoavan myrskyn äärellä Ruususen unilla uinunut tunne-elämäni sai shokkiherätykseni, kun heräsin jälleen kerran siitä samasta kainalosta, josta minun ei enää ikinä pitänyt herätä. Istuin jälleen yhden illaan kotona haukkumassa itseäni typeryydestäni, sillä siitä kainalosta ei koidu kuin sydänsuruja. Tyhmästä sydämestä kun saa aina kärsiä koko muukin nainen. Perkele.