Darkness, my old friend
- ensin oli kurkku kipeä
- väsy tuli hiipien
- junassa alkoi jo vilu tulla
- kävely kotiin kesti iäisyyden
- nukkuminen oli horkkavapinan ja hiessä uimisen vaihtelua...
- ... joten ei nukuttu
- kurkku on raastettu jollakin auki
- poskionteloissa tuntuu raskaalta
- kuume pendlaa eestaas
- vituttaa
Mä sitten rakastan syksyä!
Taapersin anorakissani puistossa lehtiä potkien, rapsutin lehdistä villiintynyttä koiranpentua, hyppelin saadakseni ompun puusta, keitin inkivääriteetä, rapsutin kisua ja hain konditoriasta lämpimän pullan.
Nyt kuuntelen sateen ropinaa. Kohta voisi mennä nukkumaan.
Täysikuu + Paradise Lost + liikaa ajateltavaa = Potentiaalinen unettomuus
Huokaus...
Sadepäivät ovat ihania silloin, jos saa pysyä koko päivän sisällä. Voi polttaa kynttilöidä, juoda litroittain teetä ja lukea hyviä kirjoja.
Pirullista sade on sen sijaan siinä tapauksessa, että on pakko kahlata pitkin Hämeentietä, joka on varsinainen Canal Grande vähänkin reippaammalla sateella. Bussit loiskuttavat vettä, jalankulkijat hiipivät pitkin talojen seinänvieriä ja katutyökaivannot muuttuvat mutakuopiksi. Ihanaa...
Tykkään jotenkin enemmän siitä kirkkaasta ja kuulaasta syksystä, jollaisesta olemme nauttineet tähänkin asti. Voisiko sitä mitenkään saada takaisin, pliis? Mieluusti jo huomenna. Joohan?
On mielenkiintoista tutustua elämän lainalaisuuksiin ja kaikenlaiseen sellaiseen fatalistiseen mujuun, joiden ansiosta tulee taas lisäsyitä hakata päätä lattiaan, kirota itsensä alimpaan helvettiin ja keksiä sata selitystä sille, miksi kaikki miehet ovat kakkaa.
Täysikuun aika on aina sellainen, että meikäläinen kompastuu kaikkeen mahdolliseen tyhmään ja turhaa päänsärkyä aiheuttavaan. Tänään en uskonut niin käyvän, sillä olin vain menossa Amorphiksen keikalle työkaverin kanssa ja sitten ajoissa kotiin nukkumaan. Pieleen meni, tietty. Siis arveluni kompastelun välttämisestä.
*
Nosturissa oli tungosta. Oli paljon porukkaa, joka oli varsin selvänä, mutta ihan tarpeeksi oli myös niitä, joiden mäkihyppyetukumara ei luvannut hyvää loppuillan kannalta.
Asetuimme kaverini kanssa mukavasti eteen ja sivulle, hyvällä paikalle. Keikka oli erinomainen, ja bändin kitarasoundi oli täydellisen kuulas ja kulkeva. Aah... Kummastusta ja inhoväristyksiä sen sijaan aiheuttivat aggressiiviset, humalaiset, maalatut ja (elämänpieksemät) itälähiöpirkot, joiden pääasiallinen tehtävä näytti olevan riidanhaastaminen, rynniminen, pakonomainen yrittäminen eturiviin toisten yli juoksemalla, uhoilu ja muiden uhkailu. Mahtavaa käytöstä. Onneksi emme osuneet heidän tielleen. Tuollaisten kohdalla muistaa aina, miten moukkamaista ja sivistymätöntä porukkaa sitä maailma päällään kantaakaan - ja miten moni aikuinen olisi oikeasti käytöskoulun tarpeessa. Eipä siis kannata ihmetellä, että asiakasteineissä on monenlaista vipeltäjää, jos kotona on tuollainen malli. Huh.
*
Keikan jälkeen lähdimme astelemaan yössä kohti keskustaa, lasillista baarissa ja sitten omaa sänkyä. Kuunvalossa tuli törmättyä koko vuoden ainoaan kiinnostavaa mieheen, koko vuoden ainoaan Kirpaisuun. Tervetuloa fatalistinen muju, mielenrauhan heilahdus ja muu naurettava säätö.
Onnistuin olemaan Reipas, Iloinen, Ystävällinen ja Kepeä, mikä tarkoitti nopeaa kuulumistenvaihtoa, iloista tervehdystä, epämääräistä selitystä kiireestä ja nopeaa poistumista paikalta. Samalla tuli varmistettua, että ei tule mentyä samaan baariin. Onneksi ystävätär tajusi heti olla messissä. Huono homma taas oli se, että selvisi meidän törmäävän kuluvan syksyn aikana useasti, mikä ei ole alkuunkaan hyvä juttu. Koska tiedän lähes varmasti, että mies ei ole kiinnostunut minusta, tässä pitää nyt vain luovia homma niin, ettei oma leuka laske senttiäkään. Onneksi osaan hymyillä kuin jumalatar, nauraa kuin hyeena, olla teflonisen ystävällinen ja hymyillä kepeän heleästi. Opit tulevat hyvään käyttöön, sillä tapanani ei ole tehdä itsestäni naurettavaa - eikä myöskään herätä samasta sängystä (vaatteilla tai ilman) kera tyyppien, joille en merkitse mitään.
*
Kävelin aamuyön viileydessä kotiin baarista ja hengitin syvään yöilmaa. Yritin kääntää Kirpaisua Irvistykseksi siinä onnistumatta. Muistutin itseäni loppuvuoden valtavasti työtaakasta ja siitä, etten selviäisi velvollisuuksistani, jos ajatukseni laukkaisivat sekavan kaihoisina jonkun turhan ja saavuttamattoman ihmisen perässä.
Onnistuin melkein vakuuttamaan itseni. Sitten ohi ajoi auto, jonka ikkunoista kaikui House of Sleep. Läpsäytin itseäni lujaa poskella ja kapusin portaat asuntooni.
Viikonloppuna pääsee heiluttamaan tukkaa porukalla. Yesh.
Kun istun tässä koneen ääressä satiinisissa pyjamapüksissä, kulahtaneessa puuvillatopissa, villasukissa ja villatakissa, tulee vain mieleen erään miespuolisen kaverin kommentti äärettömän "seksikkäästä" yöpukeutumisestani.
Olimme kerran isolla kaveriporukalla mökkeilemässä ja majoituimme viileään aittaan. Minä ja ystävättäreni pukeuduimme vilukissoina flanellipyjamiin ja villasukkiin, pari muuta leidiä hytisi pienissä satiiniyöpaidoissa ja yksi nukkui alusvaatteisillaan. Me kaksi olimme ainoat nuhatta selvinneet, mutta saimme myös maineen pirun tylsinä yöpukeutujina. Se maine on meitä myös seurannut, ihan syystä, tosin.
Entinen miesystäväni kuuluu niihin tyyppeihin, joka voisi kuumaverisenä lämmittää puolet asuntoa. Kun hän vielä kuului yöllisiin peitonvarastajiin, jouduin pikkuisen heikoille hänen asunnollaan. Niinpä mies huomasi kerran menneensä nukkumaan sievään pieneen yöpaitaa pukeutuneen typykän viereen, mutta heräsi aamulla flanellipaitaisen vääpelin vierestä. Olin käynyt kössimässä hänen paksun flanellipaitansa, pitkät kalsarit ja saapassukat, jotka ulottuivat minulla puolireiteen. Kun sitten aloin nukkua isoäidiltä saadussa flanelliyöpaidassa (siinä puolijoukkueteltankokoisessa luomuksessa olisi ollut turvassa Casanovalta ja Berlusconilta), alkoi mies huomautella minulle, että pitäisi mieluummin jostain muusta yöasusta. Ei tainnut mennä perille, että palelin hänen luukussaan kuin naapurin helvetissä.
Sinkkutyttöelun parhaita puolia on se, että saa nukkua ihan yksin. Kukaan ei kuorsaa, häiriinny tuhinasta, nyysi peittoa, käänny yli tai litistä patjan ja oman itsensä väliin. Hah. Taidanpa siis mennä nukkumaan.
Vihaan kiirettä. Sitä on ollut viime aikoina pikkuisen liikaa...
Siksi onkin ollut ihanaa rauhoittua tänään toriostosten, kirpparien, teen juomisen ja kävelyn parissa.
Mikään ilta ei myöskään voi olla huono, jos sen viettää Leonard Cohenin seurassa!
Tänään on ollut totisesti mun kaunis päiväni: tukka oli likainen, leuassa on kooltaan futispalloa muistuttava finni ja silmäpusseissa uisi koko Viron uintijoukkue.
Taidan pestä hiukset, töpöttää näppyyn jotain moskaa ja mennä nukkumaan. Jos vaikka huomenna näyttäisi vähemmän väsyneeltä.
Marina:
Minun enkelini kuoli viime yönä. Sen takia minulla on tänään tämä kaunis oranssinvärinen puku.
Tohtori:
Enkelin muistoksi?
Marina:
Niin, tai hevosen. Se oli minun unessani punainen. Sen nimi oli Poltettu oranssi.
Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi
*
Eräs kaikkien aikojen kauneimmista näytelmistä. Suosittelen.
