Kävelin lumisateessa liian ohuessa takissa ja liukkaissa kengissä. Huomasin taas juoksevani karkuun velvollisuuksia. Pää on liian täynnä ajatuksia, ajatukset kiertävät pakonomaista kehää, ja mieli muistuttaa Haminan asemakaavaa.
Valaistut ikkunat ilkkuvat lapsellisuudelleni ja edelleen liian helposti tunneasioissa huojahtavalle mielelleni. Vaikka viikonloppuna ei mitään varsinaista tapahtunutkaan, sai tiettyjen vanhojen tuttujen tapaaminen liikkeelle muistoja, kaverien kanssa jutellessa muisti elämän haurauden ja katsoi myös itseään, menneisyyttään ja tulevaa uudessa valossa.
Tulppaanien avautuvia kelloja kynttilänvalossa katsellessani yritän tehdä töitä, mutta menevä ja kaunis ranskalainen musiikki ja komeine (lääh!) esittäjineen saa ajatukset jonnekin ihan muualle kuin pohjoismaiseen kirjallisuuteen, kaverin firmalle tehtävään tekstimuokkaukseen ja omiin duuneihin.
Jos eräiltä ystäviltäni kysyisi ongelmieni syytä, saisi varmaan selityksen lapsellisuudestani ja kummallisuudestani, jotka molemmat heidän mukaansa vain lisääntyvät vuosi vuodelta. Kun vapauden kaipuu ja oman tilan valtaaminen eivät tapahdu "yleisillä" ehdoilla, on sitä yleensä konfliktissa niiden ihmisten kanssa, joilla on ahdas maailmankatsomus. On toisaalta surullista, toisaalta kadehdittavaa, että on niin varma ainoista oikeista toimintatavoista. Vaikka he ovat minulle edelleen tärkeitä ystäviä, on minulla muutakin elämää. Paita ja peppu -ystävyyssuhteen löystyminen esimerkiksi paikkakunnan muutoksen takia on ihan ymmärrettävää; oman lisänsä siihen tuovat siviilisäätymuutokset sekä tarkka näkemys siitä, mitä minkinikäisen pitäisi tehdä milloinkin.
Puhuin "sopivuusasiasta" hyvän ystäväni kanssa, joka on tempoillut muunlaisissa ongelmissa. Hänellä on ollut kyse siitä, että elämässä on viime aikoina tapahtanut paljon - ja lähinnä ikäviä asioita. Hänellä on ollut valtaisa tarve puhua asioistaan, mutta osa ystävistä on ottanut etäisyyttä. Kyllä ymmärrän, että on omissa asioissakin on tekemistä, mutta silti sellainen "kylmän olkapään tarjoaminen" ja sitten selän takana päivittely ei tunnu kivalta. Elämäämme pohtiessamme päädyimme vahingossa radalle. Olimme molemmat pikkuisen ihmeissämme sunnuntaiaamulla - heräsimme kumpikin omasta kodistamme, omasta sängystämme, ihan yksin, mallikelpoisesti kotiin päätyneinä ja ilman darraa. Mutta silti... Leidit olivat pikkuisen baanalla...
Kun on ollut himassa liikaa ja sitten lähtee pitkän kaavan mukaan baanalle pitkästä aikaa, saa pienestäkin ajateltavaa. Se jotenkin konkretisoituu epätasaisen, mutta monin osin ansiokkaan Letting the Body Lead -kirjan perusajatuksiin. Kirja kertoo nuoresta naisesta, ristiriidasta rakkauden, osallisuuden, osattomuuden ja naiseksi kasvamisen heteiköissä. Suosikkikohtiini kirjassa kuuluu kirje, jonka päähenkilö saa Islantiin entiseltä opettajaltaan, naiselta, jota hän ihaili kouluaikansa ja jonka esimerkin innoittamana hän itsekin päätyi matkalle Islantiin - siitä huolimatta, että opettajan kokemukset Islannissa olosta eivät olleet pelkästään positiivisia. Myös päähenkilö oppii Islannissa monenlaista ja itsestään ja naisena olemisesta.
Opettajan kirje päättyy sanoihin, jotka ovat saaneet minut monasti mietteliääksi:
"Being a woman in a body, and letting that body lead, is an act of blind trust. Trust in what you want and deserve, and in your power to speak for it." (Jenn Crowell: Letting the body lead)
