Olen maannut koko illan lattialla lukemassa, kirjoittamassa ja pohtimassa. Osa minusta haluaisi olla istumassa baarissa nurkkapöydässä lukemassa kirjaa. Olla seurassa, mutta kuitenkin yksin.
Kun kävelin paksuun takkiini muumioituneena pitkin Hesaria iltalenkilläni ja katselin pimeitä ja valaistuja ikkunoita, pohdin taas kerran käsitystä Kalliosta yksinäisten paikkana. Suurin osa ihmisitä kulki huurteista asfalttia yksin, kassissaan yhden ihmisen ruokaostokset tai viinipullo kaveri-iltaa varten.
Minusta on nautinnollista nähdä ihmisiä liikkeellä itsekseen. Ihmisen kuuluu osata olla yksin; se, että ripustautuu koko ajan toiseen on mielestäni surullista. "En mä viitsi yksin mennä..." on todella usein varsin säälittävä tekosyy. Tietenkin on monia juttuja, joita on kiva tehdä seurassa, mutta silti ihmisen pitäisi osata kulkea yksinkin. On surullista, että lenkille, salille, konserttiin, keikalle, shoppailemaan, kahville, teatteriin tai festareille jää menemättä seuran puutteen vuoksi.
*
Yksinolo on muotoutunut jo niin olennaiseksi osaksi identiteettiäni, etten uskalla päästää siitä irti. Olen ollut sinkku lähes koko ikäni, suurimman osan ajasta suuremmin asiaa surkuttelematta.
Kahden eri tavalla ikävästi päättyneen suhteen jälkeen iskin tiedostamatta kaasun pohjaan ja kaahasin miedosti koheltaen baanalla puolitoista vuotta. Mitään suuria katumuksen aiheita ei tullut, en heräillyt oudoista paikoista enkä satuttanut ketään muuta kuin itseäni. Sain niskaani tiettyjen kaverieni paheksunnan "hillittömyydestäni", mikä aiheutti aiheetonta morkkista, kummastusta monissa muissa ystävissä ja yhteydenpidon sporadistumista.
Puolitoista vuotta kaasuttelua oli hyvä koulu. Illuusioni ihmisten hyvyydestä, luotettavuudesta ja uskollisuudesta olivat kaatuneet jo alle parikymppisenä, mutta silti moni asia yllätti. Baarissa metsästäviä varattuja miehiä katsoessani huomasin pohtivani niin monen tuttavan unelmien tilaa ja todenmukaisuutta. Halipulainen mieleni alkoi korjata elämäni yhden hengen tornia modernimpaan malliin, mutta silti entiseen loistoonsa. Kun sitten katselin viime kesänä auringonlaskua Tervasaaressa, päätin silloisen tapailun olevan vedenjakaja. Jos mies osoittautuisi yhtä sanovaksi ja toista tekemättä jättäväksi ambivalentiksi, tornini olisi valmis ja turvani. (Vätys feidaantui perinteiseen tapaan...)
*
Hysteerisen työ- ja opintosyksyn aikana kiitin moneen kertaan vaistojani. Pitkien työpäivien ja -öiden jälkeen suhteen vatvominen ja miehen aivoitusten ymmärtämisen (yrittäminen) olisi ollut melkoisen suicidaalista. Käytin töiltä ja sairastamiselta jääneen vähäisen vapaa-aikani ystävien ja perheen parissa ja keikoilla.
Itsenäisyyteni on muutumassa yhtä horjumattomaksi kuin vuosia sitten. Oma rauha tasapainottaa sosiaalista työtä, ihania ystävyyssuhteita ja kulttuuriharrasteita. Baarissa voi katsella silmät suurina fashinoivaa näytelmää, ikkunaostostella parhaat päältä, nauttia tunnelmasta, pysytellä hieman sivussa tai liehua ystävien kanssa.
*
Näkemykseni sai haasteensa hyvin erikoisessa muodossa. Kun vein roskia ulos tässä kesken kirjoitukseni, odotti pihalla yllätys. Parin vuoden takainen ihastukseni seisoi tupakka suupielessä ja drinkkilasi kädessä puolittaisessa pihavalossa. Sipsuttelin roskiksille maata laahaavassa hameessani, tukka räjähtäneenä ja meikittä. Ohi kävellessäni moikkasin iloisesti, ja vaihdoimme muutaman sanan. Polveni eivät notkahtaneet, vaikka mies oli komeampi kuin koskaan ja äänen tumma sävy syventynyt entisestään. Kippasin roskat kippoonsa ja huomasin olevani haluton vaihtamaan lisää ajatuksia, koska tässä kirjoittaessani lukemani kirja jäi mielenkiintoiseen kohtaan. Juuri näin sen pitää mennä!
