Arkkitehti Juulia Mikkolan 14.11. Helsingin Sanomissa julkaistu vieraskynä-kirjoitus oli sanalla sanoen ällistyttävä. Siinä esitettiin lukuisia väitteitä, joiden uskon nostattavan useammankin rakennusalan ammattilaisen kulmakarvoja.
Jos Mikkolan ydinteesi, ”…ne [rakentamismääräykset] estävät käytännössä kokonaan pitkäikäisten, terveiden ja ympäristöystävällisten asuinrakennusten tekemisen” olisi totta, uskoisin rakennusalalla käytävän asiasta vilkkaampaakin julkista keskustelua. Myyttiä rakennusmääräysten epätarkoituksenmukaisuudesta toisteleekin tyypillisesti henkilö, jonka käsitys energia-, rakenne- ja talotekniikasta sekä rakennusten sisäilmastosta on vinoutettu romantisoimalla vanhoja teknologioita. Mikkolan kirjoitus visioineen hirsirakentamisesta, massiivirakenteista ja painovoimaisesta ilmanvaihdosta ei siis poikkea trendistä.
”Energiatehokkuutta korostetaan muiden asioiden kustannuksella”, väittää Mikkola. Kuitenkin rakennusten sisäilmastolle standardit asettavat Rakentamismääräyskokoelman osa D2 sekä Sisäilmayhdistys Ry:n Sisäilmaluokitus ovat johdonmukaisesti tiukentuneet, kuten kaikki muutkin rakentamiseen liittyvät määräykset. Samalla rakennuttajien ja käyttäjien vaatimukset rakennusten toiminnallisuudelle, sisäilmastolle, akustiikalle, energiatehokkuudelle ja muille tekijöille ovat kiristyneet huomattavasti vuosien saatossa. Mikkola ei näytä tietävän, että modernissa rakentamisessa on energiatehokkuuden lisäksi täytettävä huomattava määrä standardeja, joita 1900-luvun alun rakennukset eivät edes saneerattuina tule koskaan täyttämään.
Mikkola väittää, että ”…uusien määräysten mukaiset rakennukset tuhoavat terveytemme”, ja että yli satavuotiaat talot ovat energiatehokkaampia kuin uudet rakennukset. Viimeiset kolme vuotta rakennusten energiatehokkuuskonsultointia tehneenä uskallan sanoa suoraan, ettei moisille väitteille ole mitään perusteita. Päin vastoin, suomalaiset kiinteistöt ovat koneellisen ilmanvaihdon, ilmansuodatuksen, tarpeenmukaisen ohjauksen, parempien ulkovaippojen ja muiden modernien ominaisuuksien ansiosta takuulla terveellisempiä sekä käyttömukavuudeltaan ja energiatehokkuudeltaan parempia kuin koskaan aikaisemmin. Päreet, koksi, polttoöljy, epäpuhtauksia täynnä oleva sisäilma, kakluunit, yöastiat, syöpäläiset, jääkylmät lattiat talvisin tai 30 asteen sisälämpötila kesäisin ovat vain paha muisto menneisyydessä. Romantikkojen mukaan talojen pitää kuulemma ”hengittää”. Saneeraamattomassa rintamamiestalossa tai vanhassa hirsitalossa koskaan asunut tietää hengittämisen olevan synonyymi sille, että talvisin sisällä ollaan ulkovaatteet päällä, kun seinän läpi puhaltava pohjoistuuli pyörittää sukkia jalassa.
Mikkola tietää, että osa 1960-luvulla ja myöhemmin rakennetuista rakennuksista on purettu antaen ymmärtää, että se indikoisi modernien rakennusmääräysten kelvottomuutta. 1960-luvun ja vuoden 2015 rakennusmääräykset ja rakennusten toimintaan liittyvät teknologiat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä, joten yhtäläisyysmerkkien vetäminen niiden väliin on perusteetonta. Pitää myös muistaa, että huomattava osa Mikkolan ihannoimista 1870-1920-luvun taloista on purettu jo ennen ensimmäistenkään rakennusmääräysten laatimista, ja edelleen pystyssä olevia on peruskorjattu jo moneen otteeseen vastaamaan modernin kuluttajan vaatimuksia.
Kulmakarvoja nostattaa myös väite, jonka mukaan ”Rakennusmääräyksiä pitäisikin muuttaa siten, että mitattaisiin rakennusten todellista energiankulutusta”. Ei missään tapauksessa pidä. Rakennusten mitattu energiankulutus ei ota huomioon sitä suurinta tekijää, eli käyttäjien tottumuksia, jolloin mitatut tulokset eivät ole keskenään vertailukelpoisia. Voisimme esimerkiksi rakentaa kaksi identtistä omakotitaloa, joista toisessa asuu paljon matkustava poikamies ja toisessa viisihenkinen perhe. Vaikka poikamiehen talouden mitattu energiankulutus on huomattavasti pienempi, ei se tee hänen talostaan energiatehokkaampaa.
Olen yllättynyt, että Suomessa on vielä vuonna 2015 rakennusalan ammattilainen, joka vannoo ”perinteisen rakentamisen” ja painovoimaisen ilmanvaihdon nimeen käyden samalla vendettaa koneellista ilmanvaihtoa ja ilmatiivistä rakentamista vastaan. Tosiasia on kuitenkin se, että sähkövalo on turvallisempi ja vaivattomampi kuin päreiden polttaminen, vesiviemäri hygieenisempi kuin yöastia ja koneellinen ilmanvaihto energiatehokkuudeltaan huomattavasti parempi kuin painovoimainen, jos rakennuksen käyttäjäviihtyvyydelle asetetaan samat kriteerit.
1800-luvulle palaaminen ei ole ratkaisu suomalaisen rakentamisen ongelmiin, energiatehokkuuden parantamiseen saati rakennuskannan arvon ylläpitämiseen. Jos olisi, niin New Yorkiin, Singaporeen, Lontooseen, Hong Kongiin ja muihin maailman kasvukeskuksiin nousisi painovoimaisella ilmanvaihdolla varustettuja massiivirakenne- ja hirsitaloja. Mutta kun ei nouse, miksiköhän?
Tässä vielä vastaus osaan vaille syvempää analyysiä jääneistä väittämistä:
”Suomen ilmaston ei ole ymmärretty poikkeavan muusta Euroopasta” – Kyllä on, sen voi todeta ihan rakentamismääräyskokoelmasta tai vaikka käymällä rakennusvalvontavirastossa asiantuntijoiden juttusilla.
”Suomessa ei kannata pyrkiä siihen, ettei taloja tarvitsisi lainkaan lämmittää talvikaudella” – Ei niin eikä sellaista lie kukaan ehdottanutkaan, talven mitoituspakkasilla kun lämmitystarvetta on väistämättä.
”Liian paksut eristekerrokset johtavat rakenteiden kastumiseen, kun sisältä ulos johtuva lämpö ei enää riitä kuivaamaan rakenteita” – Lämpö ei merkittävästi kuivaa rakenteita, vaan rakenteiden läpi liikkuva ilmavirta, mikä kasvaessaan huonontaa rakennuksen energiatehokkuutta. Uuteen höyrytiiviiseen rakenteeseen ei tiivisty samalla tavalla kosteutta kuin ”hengittävään” seinään, siksi sitä ei tarvitse tuulettaa kuin vanhaa hirsiseinää.
”Höyrytiiviiden rakenteiden ja koneellisen ilmanvaihdon yhdistelmä synnyttää helposti sisäilmaongelmia, kun rakenteista imeytyy sisäilmaan kemikaaleja ja mikrobeja.” – Uusissa rakennuksissa ilmaa nimenomaan liikkuu vähemmän rakenteiden läpi, jolloin myös epäpuhtauksia imeytyy sisäilmaan vähemmän.