Turn Loose the Swans

Sipsuttelin eilen ylipitkän työpäivän jälkeen totaalisen kuolleena bussipysäkiltä kotiin. En oikein tiennyt, olisiko pitänyt istua maahan ulvomaan väsymystään ja turhautumistaan, potkaista lähintä lyhtypylvästä vai painella Siwaan, ostaa kaksi pulloa siideriä, juoda ne kaupan portaalla yhtä aikaa kaiken kansan nähden ja vasta sitten ulvoa ja potkaista. Päätin kuitenkin ihan vain kävellä kotiin. Onneksi. Matkan varrella tapasin nimittäin Pelastavan Ritarin, joka pelasta edes hieman fiilistäni ja jonka flirttailua en kyennyt vastustamaan.

Ihastuimme jo ensi näkemältä. Ritari on tumma ja komea ja kirkassilmäinen sekä erinomaisen hyvätapainen. Pian olimmekin kovin tuttavallisissa väleissä. Ritari lyllersi suoraan luokseni, kallisti päätään ja vaati rapsuttamaan oikean korvan takaa ja palluttamaan vähän muutenkin.

Olen samaa mieltä Nemin kanssa siitä, että koiria pitäisi saada vuokrata rapsutettavaksi. Ikävä kyllä talossani ei asu ketään mummoa, jonka koiraa voisin joskus ulkoiluttaa rapsutuspalkalla.

Päänsärky on läpinäkyvä tekosyy, oikeasti hankala, ikuisesti ikävä ja kaikkea mahdollista.
Sen voi saada muun muassa:
- Maailman syklisyydestä
- Kopiokoneen sielunelämästä
- Yliannoksesta karkkia
- Omasta tyhmyydestä (ja sen tuomasta morkkiksesta)
- Toisten tyhmyydestä
- Ummehtuneesta sisäilmasta
- Liian tarmokkaasta purkan jauhamisesta
- Liian kovasta musiikista
- Liian hiljaisesta puheesta
- Liian vähästä unesta
- Koiran rapsuttamattomuudesta

Unta ja buranaa, niillä maailma pyöriä saa...

Aamu valkeni aurinkoisena ja kirkkaana, ihana suorastaan. Vastaan asteli raikkaita ja selkeitä ihmisiä, jotka olivat varmasti heränneet viideltä sminkatakseen itsensä kuntoon.

Minä sen sijaan seisoin silmät ristissä ja ryhdikkäänä kuin karvaiset sukulaisemme konsanaan bussipysäkillä pikaisesta aamun pikamatkasta hengästyneenä. Tukkamalli oli suoraan lastentarhasta, kengät tuntuivat aamu-unisesta liian korkeilta ja silmäpussit olivat Derrickin luokkaa. Täydellistä.

Aamu alkoi uneliaasti, paljon paperitöitä ja soittelemista joka suuntaan. Toiminta kuitenkin oli vaihtelevaa. Sanojen etymologiat menivät uusiksi ja flunssan nujertama ääni oli kovilla. Odotin hetkenä minä hyvänsä muuttuvani omenavatsaiseksi sveitsiläiseksi, joka nahkaisissa polvihousuissaan jodlaa riemukkaasti. Kuulostin luultavasti enemmän hinkuvalta hyeenalta, ja tuloksetkin olivat laihanpuoleiset.

Onneksi mikään ei kestä ikuisesti, ei työpäiväkään. Tepsuttelin työkaverin kanssa pidemmän reitin, jotta saimme nauttia auringosta. Nyt pitäisi mutustaa jotain terveellistä ja mennä treenaamaan. Flunssan jälkeen pitää taas aloittaa alusta; pelistä tuijottaakin kaksijalkainen valas, joka liikkuu kovin sutjakkaasti maalla...

Voiko MIKÄÄN olla ihanampaa kuin syyskuun sunnuntai? Oikeasti!
Koko maailma on täynnä kultaista aurinkoa, rapsutettavia pörrökoiria, sinistä, sinistä taivasta, kutsuvia kahviloita, kanelista omenapiirakkaa ja kirpeää vaniljakastiketta, kuumaa, mausteista teetä ja villisti liehuvia kaulahuiveja.

Elämä on ihanaa, ainakin tämän hetken. Ja hetkeenhän pitää tarttua, eikös vain?

Ihanaa sunnuntaita kaikille!

Miten selittää ja/tai esittää Alias-pelissä sana taide?

Luova ratkaisu on ensin esittää taiteilijaa, sitten taideteosta; seuraavaksi kuvanveistäjää ja patsasta sekä lopuksi sambata ympäri huonetta laulaen kurkku suorana jotakin epäilyttävästi Lordia muistuttavaa. Yllättäen kukaan ei ymmärtänyt tätä värikästä esitystä, joten väärinymmärretty itsensäilmaisija ilmoitti jättävänsä kaikki jämähtäneet kakkiaiset omaan arvoonsa.

Vieruskaveri katsoi ystäväänsä hämmentyneesti ja vilkaisi omaa lappuaan. "Tästä ei saa mitään jännää", hän sanoi. "Mikä on harakan ja kottaraisen yleisnimi?" "Lintu", ehti ryhmän ujoin henkäistä, ennen kuin performanssitaiteilija oli taas ampaissut tuolistaan, päästänyt käheän rääkäisyn ja loikkinut harakkahyppelyä ulos ovesta.

Olen vankasti sitä mieltä, että puolentoista litran cokisten ja energianjuomien myynti teineille pitäisi kieltää...

Syksyn kaunein ilma ja lyhyt työpäivä ovat ihana yhdistelmä. Kerrankin saattoi vaellella koko päivän ympäri kaupunkia auringosta, mp3-soittimesta tulvivasta musiikista ja raittiista ilmasta nauttien.

Kantakaupungin hillitty charmi lounasaikaan oli täydellinen. Katukuvasta puuttuivat jalkakäytävän tukkivat turistilaumat, mutta moni oli tullut lounastunnillaan ulos. Olisi selkeästi pitänyt lähteä vaellukselleen liituraitahousuissa ja pompadour-saappaissa, perintöveska käsivarrella keinuen - tai ainakin valita ne trendikkäämmät tennarit, jotta olisi sopinut paremmin joukkoon.

Jatkoin matkaani kohti sakeampaa elämää ja kotoista Kalliota. Pulsut paistattelivat päivää, nostivat auringolle maljoja ja rähisivät kotoisasti Alkon edustalla. Kaunis ilma kutsuu vielä syksylläkin "festarijampat" esille koloistaan ja ihmisten ilmoille. Näitä mäyräkoiriaan ulkoiluttavia ja kolmannen festaripäivän kohmeloisia kavereita asteli vastaan kaikkialla. Aloin jo epäillä missanneeni jonkin kaupunkifestarin, suurkeikan tai ylimääräisen vapaapäivän - varsinkin, kun joka toisesta kaupasta vartijat taluttivat ulos tai maijaan sankarillisesti vastaan haraavia kansalaisia.

Hain kaupasta jäätelön ja istahdin penkille. Kylmähän siinä kuitenkin tuli. Oli juuri sopiva hetki lähteä kotiin. Päätöstä vauhditti vielä jostain puskasta herännyt Mike Monroen ja Kerry Kingin hilpeä risteytys, joka päätti tulla tarjoamaan pullostaan. Ikuisen festarijampan huolettomuudella herra jatkoi piinaamaan seuraavaa naista. En jäänyt katsomaan, kiskaisiko tämä 5-kymppinen rouvashenkilö sankaria veskallaan vai sateenvarjollaan - vai ottiko tanakat huikat.

Vanhan suomalaisen positiivisuususkon mukaan ain' seuraa itku pitkästä ilosta. Tylsää on se, että niin usein seuraa.

Viikonloppuna tuli noustua skumppakuplien ja Amorphiksen keikan voimalla aivan toiseen sfääriin, jossa sai pysyteltyä vielä sunnuntainkin.

Maanantai valkeni nuhaisena, lihaskipuisena, silmäpussisena ja älyllisestikin alavireisenä. Sama olo jatkuu edelleen. Näytän huonosti nukkuneelta vampyyrilta tai karanneelta ihmissudelta.

Kun istuu pitkän työpäivän jälkeen kulahtaneen black metal bitchin näköisenä metrossa ja saa hyväksyviä katseita kaikilta niiltä, jotka näöstä ja tuoksusta päätellen ovat viettäneet päivänsä olutlasin ääressä idän hehkeissä lähiöräkälöissä, vakuuttuu joen syvydestä lopullisesti. Ei kuitenkaan niin paljon, että hankkisi itselleen vaaleanpunaisen talvitakin.